Saimme eilen vieraaksi tuttavan Huldan ikäisen tytön kanssa. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa, päästä taas vaihtamaan kuulumisia ja ylipäänsä nähdä.
Kierrettiin uutta kotiamme, juteltiin samalla myös heidän vasta valmistuneen talonsa tilanteesta, puheltiin lasten kehityksestä ja touhuista.
Yhtäkkiä satuin huomaamaan jotain tämän tuttavan vatsan seudulla. Ennen kuin ehdin kunnolla noteeraamaan koko asiaa, hän jo kertoo kuulumisia:
"Niin, ja sitten meille on tulossa toinen huhtikuussa!"
Oli se kyllä hieno uutinen ja onnittelin häntä halaten.
Mutta se jokin kuristi saman tien. Meinasin jo mennä aivan lukkoon, mutta niin vain sain koottua itseni, joimme kahvit ja lasten leikkien lomassa juttelimme jo tuosta uudesta elämänvaiheesta, kuluneesta raskaudesta ja tuttavan mietteistä kahden pienen kanssa elämisestä.
Olo on edelleen raskas.
Olen jo aiemminkin kuullut vielä läheisemmiltäkin vauvauutisia, ja olen vilpittömästi ollut onnellinen näistä. Mutta jokin siinä on, että lähes saman ikäisen vauvan äiti, siis tuttavani, lähtee jo toiselle kierrokselle... Jokin siinä pistää ikävästi. Tuttu tunne laskeutui heti ylleni uutisen kuultuani. Se liian tuttu... Ja vaikka meille ei tulisikaan toista näin pian, niin toisesta ei silti ole mitään takeita. Se epävarmuus... kalvava epävarmuus. Nytkin olen aivan varma, että suunnilleen kaikki, joilla on Huldan ikäinen lapsi, ovat pian saamassa uutisia seuraavasta vauvasta.
Illalla hieman itkettikin, vaikka onhan tämä nyt vähän hassua.
En silti voi tunteelle mitään, enkä ole enää moneen vuoteen uskonut lauseeseen: "No, onhan teillä jo tämä yksi." Se on pikemminkin loukkaus. Ei se yksi vie pois sitä lapsettomuussurua.
No niin, nopeasti hutaistu tekstintekele, sillä oikeasti nyt olisi jo korkea aika tehdä jotain hyödyllistä. Tyttö nukkuu kuistilla ja minun olisi tarkoitus tehdä ruoka ja vihdoin paneutua erääseen mielenkiintoiseen kirjoitusprojektiin (jonka salasanankin olin ehtinyt hukkaamaan kaiken muuttotouhun keskellä... En ole pistänyt tikkuakaan vielä ristiin koko projektin suhteen!). Join luvattoman (kenen mukaan?!) monta kuppia kahvia, ikään kuin buustatakseni itseeni energiaa ja virtaa, vaikka käytännössä olen vain vetkutellut ihan kaikkea. Huoh. Olisi kai ihan kiva saada nukuttua jossain kohdin.
Nyt heippa jälleen.
Luultavasti märehdin tuota surua vielä tovin, mutta ainakin olen jo hyvän matkaa kuorimassa kurpitsaa ja pilkkomassa porkkanaa, kun tyttö jossain vaiheessa herää. Toivottavasti olen saanut aikaan enemmänkin.
P.S. Palaan jossain vaiheessa synttärikuulumisiin. Ne sentään ansaitsevat sellaisen kertomisen, johon kipu ja suru eivät kuulu.
tiistai 5. marraskuuta 2019
sunnuntai 27. lokakuuta 2019
Suurten tapahtumien keskellä
Pitäisi kai kirjoittaa, huomaan.
Vilkaisin äsken seuraamieni blogien kuulumisia. Yrityskiertoja ja raskausviikkoja lasketaan jo. Tulee haikea olo. En laske vielä kumpaakaan.
Täällä on kuitenkin tapahtunut sitten viime näkemän, ja oikeastaan sen kertominen vaatisi aivan toisen mielentilan. Mutta toisaalta tällaista se elämä nyt vain välillä on. Tänään olo on ollut alakuloinen, ja syypään virkaa toimittavat mielestäni kymmenennen flunssan paheneminen, väsymyksen suureneminen jälleen hankalan yön jälkeen, stressi sekä verhoihin liittyvä ahdistus. Ehkä jälkimmäisestä en viitsi kertoa tuon enempää, sillä koen jo nyt rasittaneeni kaikkia 40 kilometrin säteellä olevia jo pelkästään olemalla. (Muistutan tässä kohtaa taas väsymyksestä ja stressistä...)
Todellisuudessa kaikki on oikeasti tosi hienosti, mitä nyt osa tavaroistamme on sullottuna banaanilaatikoihin ja jätesäkkeihin odottaen purkamista. Kauan odotettu muuttopäivä nimittäin koitti reilu viikko sitten! Nyt asumme siis omassa kodissamme!❤ Vielä haetaan eri juttujen toimimista, tavaroille hyviä paikkoja ja ylipäänsä totuttelemme asumaan omassa omakotitalossamme samalla, kun aivoni ovat raksuttaneet jo hyvän aikaa seuraavan projektin kimpussa. Koti on ihana.
Mutta jo seuraavana viikonloppuna saamme viettää Huldan ensimmäisiä syntymäpäiviä! Haikeimmat olot ovat jo onneksi menneet, sillä vaikka vauvavuoden hyvästelemiseen liittyy oma haikunsa, niin voi sentään! Kylläpä meillä on ollut hauskaa saada tutustua tuohon vauhtityttöön, joka otti jokunen päivä sitten ensiaskeleensa! Innolla odotan mitä kaikkea saamme tehdä hänen kanssaan!
Toisaalta oman jaksamisen kannalta olisi ollut kiva vetää hiukam henkeä (varsinkin, kun olen ollut koko ajan sitkeässä flunssassa), mutta toisaalta tämä on yksi merkkipaalu, joka tulee omaan aikaansa.
Valmistelut ovatkin jo käynnissä. Tänään suunnittelin kahvipöydän menun ja leivoin kakkupohjan pakastimeen. Huomenna yritän etsiä kangastilkkuja ommellakseni viirinauhan.
Lyhyitä kuulumisia tällä kertaa. Yrityskierrot odottavat vielä aikaansa; nyt tuntuu, että mikään kiire ei ole.
Tässä peruselämässäkin riittää ihania juttuja, joita fiilistellä ja joita odottaa. Olimme esimerkiksi eilen jouluisessa Hilja-lastenkirjan (kirjoittanut Heidi Viherjuuri) julkistamistilaisuudessa ja pääsinpä tonttulakkien, glögin, pipareiden ja Hiljan jouluseikkailuiden myötä joulumoodiin. Sitten tajuntaan iskee jälleen: Huldan ensimmäinen joulu! Siis sellainen, jossa hän voi olla paremmin mukana jutuissa. Vau.
Vilkaisin äsken seuraamieni blogien kuulumisia. Yrityskiertoja ja raskausviikkoja lasketaan jo. Tulee haikea olo. En laske vielä kumpaakaan.
Täällä on kuitenkin tapahtunut sitten viime näkemän, ja oikeastaan sen kertominen vaatisi aivan toisen mielentilan. Mutta toisaalta tällaista se elämä nyt vain välillä on. Tänään olo on ollut alakuloinen, ja syypään virkaa toimittavat mielestäni kymmenennen flunssan paheneminen, väsymyksen suureneminen jälleen hankalan yön jälkeen, stressi sekä verhoihin liittyvä ahdistus. Ehkä jälkimmäisestä en viitsi kertoa tuon enempää, sillä koen jo nyt rasittaneeni kaikkia 40 kilometrin säteellä olevia jo pelkästään olemalla. (Muistutan tässä kohtaa taas väsymyksestä ja stressistä...)
Todellisuudessa kaikki on oikeasti tosi hienosti, mitä nyt osa tavaroistamme on sullottuna banaanilaatikoihin ja jätesäkkeihin odottaen purkamista. Kauan odotettu muuttopäivä nimittäin koitti reilu viikko sitten! Nyt asumme siis omassa kodissamme!❤ Vielä haetaan eri juttujen toimimista, tavaroille hyviä paikkoja ja ylipäänsä totuttelemme asumaan omassa omakotitalossamme samalla, kun aivoni ovat raksuttaneet jo hyvän aikaa seuraavan projektin kimpussa. Koti on ihana.
Mutta jo seuraavana viikonloppuna saamme viettää Huldan ensimmäisiä syntymäpäiviä! Haikeimmat olot ovat jo onneksi menneet, sillä vaikka vauvavuoden hyvästelemiseen liittyy oma haikunsa, niin voi sentään! Kylläpä meillä on ollut hauskaa saada tutustua tuohon vauhtityttöön, joka otti jokunen päivä sitten ensiaskeleensa! Innolla odotan mitä kaikkea saamme tehdä hänen kanssaan!
Toisaalta oman jaksamisen kannalta olisi ollut kiva vetää hiukam henkeä (varsinkin, kun olen ollut koko ajan sitkeässä flunssassa), mutta toisaalta tämä on yksi merkkipaalu, joka tulee omaan aikaansa.
Valmistelut ovatkin jo käynnissä. Tänään suunnittelin kahvipöydän menun ja leivoin kakkupohjan pakastimeen. Huomenna yritän etsiä kangastilkkuja ommellakseni viirinauhan.
Lyhyitä kuulumisia tällä kertaa. Yrityskierrot odottavat vielä aikaansa; nyt tuntuu, että mikään kiire ei ole.
Tässä peruselämässäkin riittää ihania juttuja, joita fiilistellä ja joita odottaa. Olimme esimerkiksi eilen jouluisessa Hilja-lastenkirjan (kirjoittanut Heidi Viherjuuri) julkistamistilaisuudessa ja pääsinpä tonttulakkien, glögin, pipareiden ja Hiljan jouluseikkailuiden myötä joulumoodiin. Sitten tajuntaan iskee jälleen: Huldan ensimmäinen joulu! Siis sellainen, jossa hän voi olla paremmin mukana jutuissa. Vau.
perjantai 11. lokakuuta 2019
Huijari
Tähän mennessä olen joko unohtanut, ollut kipeänä tai sitten aivan tieten tahtoen järkännyt jotain muuta tekemistä. Mutta nyt keräsin rohkeuteni. Ei se niin paha juttu voi olla; jossain kohtaa aika kuitenkin koittaa. Hyvää se varmasti tekee. Ja niin puin vauvan ja lähdin työntelemään vaunuja kohti perhekerhoa.Joku siinä oli, että olin aika tavalla jopa jännittänyt sinne menoa. Olin ehkä ajatellut, että en osaa olla sellaisessa (siis millaisessa?) porukassa, kaikille selviäisi epävarmuuteni ja... en tiedä. Ehkä minua vain pelotti. Olisiko ympärillä joukko superäitejä neuvoineen ja vinkkeineen? Porukka, joka olisi jo erittäin muodostunut, ja siinä minä sitten olisin, hengailemassa vain yksikseni oman tyttäreni kanssa? Sen voisin tehdä kotonakin.
Mistä näitä ihmeellisiä alemmuuskompleksi- ja "äidit ovat toisilleen susia" -pelkoja oikein tulee? Miksi toisaalta jännitin, siis minä, joka muutenkin olen kulkenut Huldan kanssa vaikka missä? On toki totta, että etenkään pienempänä hänelle olisi ollut aivan sama, istuuko hän sylissäni perhekerhossa vai kotona. Ei minullakaan ole ollut kovin suurta tarvetta hakeutua äitijoukkoihin, sillä sosiaalisuutta sain aivan riittämiin ystävieni kanssa. Nyt olin kuitenkin alkanut pohtia, että tänne olisi mukava juurtua myös hankkimalla harrastuksia yhdessä Huldan kanssa. Jos sitä samalla oppisi tuntemaan myös muita ikäisiäni ja samassa elämäntilanteessa olevia. Joten keräsin rohkeuteni ja päätin, että nyt lähdemme kerhoilemaan.
Menimme seurakunnan perhekerhoon, joka oli avoin kaikille. Paikalle ilmaantui eri aikoihin vauvoja ja lapsia äiteineen tai isovanhempineen (isiäkin kävi kerhossa ajoittain), ohjaajat ottivat jokaisen vastaan lämpimästi. Alkuun tuntui hassulta ja helpottavaltakin jutustella niitä näitä ohjaajien kanssa, joista osa sattui olemaan myös vanhempieni tuttavia. Huldaa arastutti aluksi uusi ympäristö, ja olihan hän vasta herännyt uniltaankin. Pian kuitenkin lelulaatikko alkoi kiinnostaa, vaikka aika ajoin oli tarkistettava äidin olo lähellä. Alku sujui rennosti jutustellen ja lasten leikkiessä, kunnes oli aika käydä puoliympyrään lyhyttä hartautta kuuntelemaan. Lapset jaksoivat hienosti istua aloillaan ja kuunnella kerhon ohjaajan jutustelua. Vaikka sanoma oli sinänsä yksinkertainen (olihan se tehty lasten maailmaa ajatellen), niin sai aikuinenkin siitä kivaa matkaevästä. Loppurukouksen jälkeen oli aika käydä puurolle. Kerhossa on tapana olla vuoroviikoin tarjolla puuroa tai leipiä. Kahvi tuoksui houkuttelevalta (olin itse ollut pätkittäisen yön jälkeen hereillä kello 3 eteenpäin), mutta hienoon ruokajonoon käyneet lapset saivat tietenkin ottaa hyvin haudutettua neljänviljan puuroa ensin. Minäkin otin Huldalle aluksi varovaisen annoksen ja hain vielä lisää, kun tyttö söi puuroa hyvällä halulla suu ammollaan kuin pieni linnunpoikanen. Puurolautasten äärellä olikin mukava jutella toisten vanhempien kanssa, kuulla muista lapsista, mutta ennen kaikkea jutella heidänkin kanssa. Isommille lapsille laiteltiin pöydälle askartelutarvikkeita, osa siirtyi ulkoilemaan ja osa jäi vielä sisälle leikkimään. Lopuksi meidänkin oli aika pukea Huldalle ulkovaatteet unihiekan mentyä silmiin. Palasimme kotiin päin yhdessä toisen äidin ja lapsen kanssa kokemuksia vaihdellen ja molempien tyttöjen syntymäpäivistä jutellen. Olo oli hiukan uuvahtanut, mutta olihan tässä jo monenlaista uutta. Itseasiassa koko perhekerhon konsepti oli minulle aika uusi, puhumattakaan kaikista ihmisistä ja porukasta tulevista äänistä.
Havahduin kuitenkin äsken jännään asiaan. Ensimmäinen kokemus perhekerhosta oli oikein hyvä, ja tekisi mieli päästä heti ensi viikolla uudelleen, samoin perhepiireihin ja pienten lasten äitien saunailtaan. Haluaisin tutustua toisiin äiteihin, ylipäänsä ihmisiin ja olla osa lapsiperheiden yhteisöä paikkakunnallamme. Huomaan hengästyväni ajatuksesta. Hiukan jopa hämmentyväni. Ai siis minäkö? Voisinko minäkin kuulua sellaiseen?
Tunnistan itsessäni jonkinlaisen peittelyn tarpeen. Ikään kuin pelkäisin paljastuvani hetkenä minä hyvänsä. Jos joku vaikka huomaakin, että en oikeasti kuulu joukkoon. Enhän minä kuulu perheellisiin.Lapsettoman identiteetti puskee yhä jostain syvältä. Se liittyy myös siihen kaipuuseen olla yksi lapsiperheistä, siihen kipuun, että olemme vain väliinputoajia. Olemme vain lapsettomia, jolle ei ole oikein mitään yhteisöllistä paikkakunnallamme (todennäköisesti on, mutta esimerkiksi seurakunnalla ei). Olemme niitä, joilla ei ole jotain, joilla ei ole kuin kaipuu, tyhjä syli.
Ihan kuin olisin jokin valeäiti, joka vain huuhailee eri kerhoissa ja paikoissa, yrittää keskustella sujuvasti vauva-arjesta, esittää olevansa enemmän kuin on. Joku, joka olisi raivannut tiensä, ängennyt itsensä johonkin, joka ei ehkä kuuluisi minulle. Kuin olisin tehnyt luvatonta, esittänyt jotain. Huijari.
Ja kohta joku keksii totuuden ja paljastaa minut. En minä oikeasti ole kuin kaikki muut. En minä kuulu joukkoon.
Ihan hullua ajatella edelleen jotenkin noin. Tässähän minä olen, eilenkin pakkasin kasan kaikenlaisen kokoisia pikkukenkiä, kävin läpi ystäviltäni tulleita lasten vaatteita ja tarvikkeita, ostin vauvan ruokia kaupasta ja kävimme eilen perheenä uimassa. Kuinka monta yötä meillä onkaan mennyt vauvan kitistessä ja itkiessä. Miten usein pöytää, syöttötuolia ja lattiaa on putsattu ruoasta. Kuinka monta kierrosta on vedetty taaperokärryllä, ja mikä kikatus ja käkätys kuuluu 6-hampaisesta suusta hassutellessa ja naurattaessa. Mehän olemme lapsiperhe! Minä olen äiti! Minä kuulun lapsiperheyhteisöön, perhekerhoon, äitiporukoihin, hiekkalaatikolle, vauvaryhmiin, univelkaisiin vanhempiin ja ties mihin porukoihin. En ole huijari.
Itkuhälyttimestä kuuluu itkua. Tuo on todellisuutta. Minua kutsutaan, äitiä.
Mistä näitä ihmeellisiä alemmuuskompleksi- ja "äidit ovat toisilleen susia" -pelkoja oikein tulee? Miksi toisaalta jännitin, siis minä, joka muutenkin olen kulkenut Huldan kanssa vaikka missä? On toki totta, että etenkään pienempänä hänelle olisi ollut aivan sama, istuuko hän sylissäni perhekerhossa vai kotona. Ei minullakaan ole ollut kovin suurta tarvetta hakeutua äitijoukkoihin, sillä sosiaalisuutta sain aivan riittämiin ystävieni kanssa. Nyt olin kuitenkin alkanut pohtia, että tänne olisi mukava juurtua myös hankkimalla harrastuksia yhdessä Huldan kanssa. Jos sitä samalla oppisi tuntemaan myös muita ikäisiäni ja samassa elämäntilanteessa olevia. Joten keräsin rohkeuteni ja päätin, että nyt lähdemme kerhoilemaan.
Menimme seurakunnan perhekerhoon, joka oli avoin kaikille. Paikalle ilmaantui eri aikoihin vauvoja ja lapsia äiteineen tai isovanhempineen (isiäkin kävi kerhossa ajoittain), ohjaajat ottivat jokaisen vastaan lämpimästi. Alkuun tuntui hassulta ja helpottavaltakin jutustella niitä näitä ohjaajien kanssa, joista osa sattui olemaan myös vanhempieni tuttavia. Huldaa arastutti aluksi uusi ympäristö, ja olihan hän vasta herännyt uniltaankin. Pian kuitenkin lelulaatikko alkoi kiinnostaa, vaikka aika ajoin oli tarkistettava äidin olo lähellä. Alku sujui rennosti jutustellen ja lasten leikkiessä, kunnes oli aika käydä puoliympyrään lyhyttä hartautta kuuntelemaan. Lapset jaksoivat hienosti istua aloillaan ja kuunnella kerhon ohjaajan jutustelua. Vaikka sanoma oli sinänsä yksinkertainen (olihan se tehty lasten maailmaa ajatellen), niin sai aikuinenkin siitä kivaa matkaevästä. Loppurukouksen jälkeen oli aika käydä puurolle. Kerhossa on tapana olla vuoroviikoin tarjolla puuroa tai leipiä. Kahvi tuoksui houkuttelevalta (olin itse ollut pätkittäisen yön jälkeen hereillä kello 3 eteenpäin), mutta hienoon ruokajonoon käyneet lapset saivat tietenkin ottaa hyvin haudutettua neljänviljan puuroa ensin. Minäkin otin Huldalle aluksi varovaisen annoksen ja hain vielä lisää, kun tyttö söi puuroa hyvällä halulla suu ammollaan kuin pieni linnunpoikanen. Puurolautasten äärellä olikin mukava jutella toisten vanhempien kanssa, kuulla muista lapsista, mutta ennen kaikkea jutella heidänkin kanssa. Isommille lapsille laiteltiin pöydälle askartelutarvikkeita, osa siirtyi ulkoilemaan ja osa jäi vielä sisälle leikkimään. Lopuksi meidänkin oli aika pukea Huldalle ulkovaatteet unihiekan mentyä silmiin. Palasimme kotiin päin yhdessä toisen äidin ja lapsen kanssa kokemuksia vaihdellen ja molempien tyttöjen syntymäpäivistä jutellen. Olo oli hiukan uuvahtanut, mutta olihan tässä jo monenlaista uutta. Itseasiassa koko perhekerhon konsepti oli minulle aika uusi, puhumattakaan kaikista ihmisistä ja porukasta tulevista äänistä.
Havahduin kuitenkin äsken jännään asiaan. Ensimmäinen kokemus perhekerhosta oli oikein hyvä, ja tekisi mieli päästä heti ensi viikolla uudelleen, samoin perhepiireihin ja pienten lasten äitien saunailtaan. Haluaisin tutustua toisiin äiteihin, ylipäänsä ihmisiin ja olla osa lapsiperheiden yhteisöä paikkakunnallamme. Huomaan hengästyväni ajatuksesta. Hiukan jopa hämmentyväni. Ai siis minäkö? Voisinko minäkin kuulua sellaiseen?
Tunnistan itsessäni jonkinlaisen peittelyn tarpeen. Ikään kuin pelkäisin paljastuvani hetkenä minä hyvänsä. Jos joku vaikka huomaakin, että en oikeasti kuulu joukkoon. Enhän minä kuulu perheellisiin.Lapsettoman identiteetti puskee yhä jostain syvältä. Se liittyy myös siihen kaipuuseen olla yksi lapsiperheistä, siihen kipuun, että olemme vain väliinputoajia. Olemme vain lapsettomia, jolle ei ole oikein mitään yhteisöllistä paikkakunnallamme (todennäköisesti on, mutta esimerkiksi seurakunnalla ei). Olemme niitä, joilla ei ole jotain, joilla ei ole kuin kaipuu, tyhjä syli.
Ihan kuin olisin jokin valeäiti, joka vain huuhailee eri kerhoissa ja paikoissa, yrittää keskustella sujuvasti vauva-arjesta, esittää olevansa enemmän kuin on. Joku, joka olisi raivannut tiensä, ängennyt itsensä johonkin, joka ei ehkä kuuluisi minulle. Kuin olisin tehnyt luvatonta, esittänyt jotain. Huijari.
Ja kohta joku keksii totuuden ja paljastaa minut. En minä oikeasti ole kuin kaikki muut. En minä kuulu joukkoon.
Ihan hullua ajatella edelleen jotenkin noin. Tässähän minä olen, eilenkin pakkasin kasan kaikenlaisen kokoisia pikkukenkiä, kävin läpi ystäviltäni tulleita lasten vaatteita ja tarvikkeita, ostin vauvan ruokia kaupasta ja kävimme eilen perheenä uimassa. Kuinka monta yötä meillä onkaan mennyt vauvan kitistessä ja itkiessä. Miten usein pöytää, syöttötuolia ja lattiaa on putsattu ruoasta. Kuinka monta kierrosta on vedetty taaperokärryllä, ja mikä kikatus ja käkätys kuuluu 6-hampaisesta suusta hassutellessa ja naurattaessa. Mehän olemme lapsiperhe! Minä olen äiti! Minä kuulun lapsiperheyhteisöön, perhekerhoon, äitiporukoihin, hiekkalaatikolle, vauvaryhmiin, univelkaisiin vanhempiin ja ties mihin porukoihin. En ole huijari.
Itkuhälyttimestä kuuluu itkua. Tuo on todellisuutta. Minua kutsutaan, äitiä.
lauantai 5. lokakuuta 2019
Kun ei tarvitse miettiä mitään
Kävin tällä viikolla uimassa. Rakastan uimista, mutta pääsen tekemään sitä ihan liian harvoin, sillä meillä ei ole uimahallia kunnassamme. Tykkään siitä tunteesta, kun vesi lainehtii ihoa vasten. Siitä, millainen kevyt olo on vedessä. Uin usein matkaa, silloin, kun on mahdollista. Joku voisi sanoa sen olevan todella tylsää, sillä eihän edes omaa musiikkia voi kuunnella. Uidessa minulla on päässäni 13-vuotiaana äidiltäni saadut uimalasit. Ne olivat oiva apu suorittaessani uimamerkkejä, ja ovat olleet useammin käytössä kuin se joku pinssi saatuani priimusmaisterin päätökseen. No, oli miten oli, lasit ovat uineet kanssani kilometrikaupalla. Tällä kertaa ne eivät päässeet mukaan, sillä näppäränä pakkaajana olinkin laittanut ne jo muuttolaatikkoon. Kukapa olisi arvannut, että pääsisin vielä uimaan.
Lasit olisivat olleet siitä kätevät, että uidessa todella olisi voinut olla omassa maailmassa; kauhoa vettä kroolatessa, vedellä rintauintivetoja, käväistä pinnan alla, haukata happea, katsoa kuplia ja veden liikkeitä pinnan alla. Mutta käy se näinkin. Pää koholla vain, melko jäykästi tosin.
Se tapahtui taas.
Kun olin vetänyt ensimmäiset vedot, kääntänyt mittaria 100 metrin kohdalle, huomasin olevani taas elementissäni. Uin, uin, uin. Uin kuin viimeistä päivää. Laskin mielessäni pikkuradan kierroksia. "Yksi...yksi...yksi...kaksi...kaksi...kaksi..." Saadakseen sata metriä täyteen oli uitava rata päästä päähän kolme kertaa. Ja jos rata on täynnä kanssauijia... no, se ei ole enää niin rentouttavaa. Onneksi pikkuallas sijaitsee pikkukunnassa, joten suurimman osana ajasta sain uida väljästi.
Uiminen tuntui rentouttavalta. Vaikka olinkin nauranut, että voisin väittää uineeni 5 kilometriä, mutta majailleeni koko ajan saunassa, niin lopulta halusinkin uida viimeiseen minuuttiin asti. Jossain kohti vain alkoi olo olemaan jo väsynyt; joten oli sanottava itselle matkan riittävän jo. Ei enempää. Vaikka olen usein uinutkin tietyn matkan, niin nyt ei tarvitse. Tämä riittää ja on hyvä. Veteenkin olisi tehnyt mieli jäädä. Mutta kello kävi, uintiaika väheni.
Istahdin tyhjän saunan lauteille, asettauduin mukavasti. Ihanaa.
Sitten ovi kävi, vanhempi nainen astui sisään, istuutui ja niin aloimme juttelemaan. Eipä siinä mitään, mukavaa tuokin.
Pohdimme uimisen rentouttavaa tunnetta.
"On hienoa, kun ei tarvitse, eikä voi miettiä, kuin kierroksia," sanoin.
"Niin, tai ei tarvitse sitäkään! Voi miettiä mitä vain!", nainen toi esiin.
Juttu jatkui, poukkoili, rönsyili. Toivotettiin hyvät jatkot ja siirryin pesutiloihin.
Minulle uiminen ja ylipäänsä pitkänmatkan urheilu näyttää toimivan parhaiten. Vähän kuin pianonsoitto, jossa ajatukset ovat nuoteissa, rytmissä, nyansseissa ja musiikissa. On keskityttävä vain käsillä olevaan hetkeen. Vaikka nautin samalla tavalla myös vaikka leipomisesta tai ruoan laitostakin, niin liikunta ja musiikki (tai vaikkapa ihan lukeminen!) ovat vain itseä varten. Ei oikeasti voi miettiä mitään muuta, kuin käsillä olevaa tekemistä. Välillä aivan uuvuttaa, kuinka erilaisia ajatuskuvioita omassa päässä oikein pyörii, kuinka eri tasoisia, eri suuruisia, eri tyyppisiä ajatuksia ja prosesseja. On käytännön asiaa arkeen liittyen, tuleviin päiviin, muuttoon ja sen jälkeiseen aikaan (Uujea! Kahden viikon päästä olemme toivoakseni nukkuneet kodissa jo ensimmäisen yön!) sekä Huldan 1-vuotissynttäreihin. On myös ihan prosesseja (voisiko joku keksiä tuolle paremman sanan?). Ilmeisesti olen vähän tällainen tunneihminen kaikilla elämänalueilla, joka on aika ajoin hiukan kuormittavaa. Samanaikaisesti intoilen ja haikeilen sitä, että Hulda on kohta jo vuoden ikäinen (oi että, ihanaa! Oi apua, ei vielä!), kun ajatukseni myös pyörittävät jossain taustalla myös lapsettomuuskipua. Miksi se ei voi jättää rauhaan? Ei se suuremmin häiritse, mutta huomaan sen olevan kuin arpeutunut haava. Ja toisaalta vielä hiukan punottava, sillä tulevaisuudesta ei tiedä. Löysin Facebookista aihepiirin sopivan ryhmän, ja on helpottavaa huomata, että en ole ajatusteni ja toiveideni kanssa yksin.
Mutta onneksi pää ei ole vain täynnä pelkkää ajatusvyyhtiä. Sainkin tässä jo muutaman yön nukuttua suht hyvin (viime yötä lukuunottamatta), ja 4,5 tunnin yhtäjaksoinen unipätkä antoi sellaisen puuhabuustin, että oksat pois. On ollut ihana puuhailla ja touhuta. Nyt on korvapuustipäivää päästy viettämään "oikeana" päivänä ja tupakin puhdas. Enpä arvannut alkavani pyörittelemään pulliakin tässä muuton alla, joten kaulin oli kaivettava esille. Kaapista löytyi hiukan vaille tarvittavat, mutta ajoivat nuo korvapuustit kyllä asiansa. Tänään ei sitten tarvitse niin paljon tehdä. Katsotaan nyt. Olen menossa kotikyläni pikkuiseen juoksutapahtumaan, jonka jälkeen pääsemme miehen kanssa viettämään kaksin aikaa vanhempieni katsoessa Huldan perään. Onneksi aina ei tarvitse puhua suurempia juttuja. Riittää, että vain on. Sen olemme sopineet noina harvoina kertoina, että silloin ei puhuta muutosta tai Huldasta. Ollaan vain ja hengaillaan. Jos nyt vaikka söisikin jotain.
Lasit olisivat olleet siitä kätevät, että uidessa todella olisi voinut olla omassa maailmassa; kauhoa vettä kroolatessa, vedellä rintauintivetoja, käväistä pinnan alla, haukata happea, katsoa kuplia ja veden liikkeitä pinnan alla. Mutta käy se näinkin. Pää koholla vain, melko jäykästi tosin.
 |
| Fiilis, kun pääsin uimaan!! Kuva: Anna.fi |
Se tapahtui taas.
Kun olin vetänyt ensimmäiset vedot, kääntänyt mittaria 100 metrin kohdalle, huomasin olevani taas elementissäni. Uin, uin, uin. Uin kuin viimeistä päivää. Laskin mielessäni pikkuradan kierroksia. "Yksi...yksi...yksi...kaksi...kaksi...kaksi..." Saadakseen sata metriä täyteen oli uitava rata päästä päähän kolme kertaa. Ja jos rata on täynnä kanssauijia... no, se ei ole enää niin rentouttavaa. Onneksi pikkuallas sijaitsee pikkukunnassa, joten suurimman osana ajasta sain uida väljästi.
Uiminen tuntui rentouttavalta. Vaikka olinkin nauranut, että voisin väittää uineeni 5 kilometriä, mutta majailleeni koko ajan saunassa, niin lopulta halusinkin uida viimeiseen minuuttiin asti. Jossain kohti vain alkoi olo olemaan jo väsynyt; joten oli sanottava itselle matkan riittävän jo. Ei enempää. Vaikka olen usein uinutkin tietyn matkan, niin nyt ei tarvitse. Tämä riittää ja on hyvä. Veteenkin olisi tehnyt mieli jäädä. Mutta kello kävi, uintiaika väheni.
Istahdin tyhjän saunan lauteille, asettauduin mukavasti. Ihanaa.
Sitten ovi kävi, vanhempi nainen astui sisään, istuutui ja niin aloimme juttelemaan. Eipä siinä mitään, mukavaa tuokin.
Pohdimme uimisen rentouttavaa tunnetta.
"On hienoa, kun ei tarvitse, eikä voi miettiä, kuin kierroksia," sanoin.
"Niin, tai ei tarvitse sitäkään! Voi miettiä mitä vain!", nainen toi esiin.
Juttu jatkui, poukkoili, rönsyili. Toivotettiin hyvät jatkot ja siirryin pesutiloihin.
Minulle uiminen ja ylipäänsä pitkänmatkan urheilu näyttää toimivan parhaiten. Vähän kuin pianonsoitto, jossa ajatukset ovat nuoteissa, rytmissä, nyansseissa ja musiikissa. On keskityttävä vain käsillä olevaan hetkeen. Vaikka nautin samalla tavalla myös vaikka leipomisesta tai ruoan laitostakin, niin liikunta ja musiikki (tai vaikkapa ihan lukeminen!) ovat vain itseä varten. Ei oikeasti voi miettiä mitään muuta, kuin käsillä olevaa tekemistä. Välillä aivan uuvuttaa, kuinka erilaisia ajatuskuvioita omassa päässä oikein pyörii, kuinka eri tasoisia, eri suuruisia, eri tyyppisiä ajatuksia ja prosesseja. On käytännön asiaa arkeen liittyen, tuleviin päiviin, muuttoon ja sen jälkeiseen aikaan (Uujea! Kahden viikon päästä olemme toivoakseni nukkuneet kodissa jo ensimmäisen yön!) sekä Huldan 1-vuotissynttäreihin. On myös ihan prosesseja (voisiko joku keksiä tuolle paremman sanan?). Ilmeisesti olen vähän tällainen tunneihminen kaikilla elämänalueilla, joka on aika ajoin hiukan kuormittavaa. Samanaikaisesti intoilen ja haikeilen sitä, että Hulda on kohta jo vuoden ikäinen (oi että, ihanaa! Oi apua, ei vielä!), kun ajatukseni myös pyörittävät jossain taustalla myös lapsettomuuskipua. Miksi se ei voi jättää rauhaan? Ei se suuremmin häiritse, mutta huomaan sen olevan kuin arpeutunut haava. Ja toisaalta vielä hiukan punottava, sillä tulevaisuudesta ei tiedä. Löysin Facebookista aihepiirin sopivan ryhmän, ja on helpottavaa huomata, että en ole ajatusteni ja toiveideni kanssa yksin.
Mutta onneksi pää ei ole vain täynnä pelkkää ajatusvyyhtiä. Sainkin tässä jo muutaman yön nukuttua suht hyvin (viime yötä lukuunottamatta), ja 4,5 tunnin yhtäjaksoinen unipätkä antoi sellaisen puuhabuustin, että oksat pois. On ollut ihana puuhailla ja touhuta. Nyt on korvapuustipäivää päästy viettämään "oikeana" päivänä ja tupakin puhdas. Enpä arvannut alkavani pyörittelemään pulliakin tässä muuton alla, joten kaulin oli kaivettava esille. Kaapista löytyi hiukan vaille tarvittavat, mutta ajoivat nuo korvapuustit kyllä asiansa. Tänään ei sitten tarvitse niin paljon tehdä. Katsotaan nyt. Olen menossa kotikyläni pikkuiseen juoksutapahtumaan, jonka jälkeen pääsemme miehen kanssa viettämään kaksin aikaa vanhempieni katsoessa Huldan perään. Onneksi aina ei tarvitse puhua suurempia juttuja. Riittää, että vain on. Sen olemme sopineet noina harvoina kertoina, että silloin ei puhuta muutosta tai Huldasta. Ollaan vain ja hengaillaan. Jos nyt vaikka söisikin jotain.
 |
| Korvapuustipäivän kunniaksi! |
lauantai 28. syyskuuta 2019
Vauvavuodesta jäljellä pian enää kuukausi - miten on toisen kierroksen laita?
Tapasin tällä viikolla 2 kuukauden ikäisen vauvan. Kuten niin monen muunkin olen kuullut tehneen, niin myös minä ihmettelin, että voiko jotain noin pientä olla. Eihän meidän Hulda ole ollut noin pieni? Oli jännä, kuinka ajatukset sinkosivat tuota pikaa niihin ensimmäisiin viikkoihin Huldan kanssa. Sylittelyihin, rauhoitteluihin, tunteisiin, ajatuksiin, itkuihin, ihasteluihin. Mieleen tulivat ne onnen huumaavat tunteet, mutta haikeuden sävyin. Toisaalta olisi ollut ihana päästä taas niihin samoihin kokemuksiin uudelleen, mutta samalla olin myös onnellinen, että masuvaivat olivat hellittäneet.
Aika jännää huomata kuitenkin ajattelevansa, että vaikka tuo aika oli ihanaa, niin oli se myös rankkaa!
On ihanaa elää vauva-arkea ja kokea pieniä ja suuria seikkailuja ja ihmeitä lähes joka päivä (Oikeasti! Kyllä minä fiilistelen välikausivaatteiden löytämistä, leikkipuistoilua, arkiaskareiden tekemistä ja uusien taitojen oppimista). Koen kihelmöivää ja lämmintä tunnetta siitä, kun näen tyttäreni innostuneen ilmeen esimerkiksi asioiden sanoittamisesta ("Missä lamppu?" Hulda suuntaa katseensa lamppuun ja osoittaa sitä leveästi hymyillen.), liukumäelle portaiden kiipeämisessä tai silloin, kun hän kiskoo rasioita ja kippoja keittiön kaapista lattialle. Toisaalta riemunkiljahdukset ja naurut ovat myös melkoisia silloin, kun hän on tarrautunut kaksin käsin koiraparan turkkiin/kuonoon/häntään/jalkaan/poskeen. Huh. Mutta olen myös tavattoman onnellinen myös omasta oppimisestani. Miten kiva tunne onkaan, kun vaunulenkillä käydessä olen pukenut tytön riittävästi tai että erilaiset päivän aktiviteetit ovat ilostuttaneet häntä. Entäpä se kerta, kun keksin paistaa Huldalle ihan oman letun pienin twistein! Naurakaa pois, mutta yritän löytää pieniäkin onnistumisen kokemuksia myös omasta toiminnastani, sillä liian helposti tulee vain soimattua itseä ja pohdittua sitä, onko ollut liian riski antaa lapsi minun huolehdittavakseni.
Tämä kaikki on ollut todella mukavaa. On ihan arkijuttuja, mutta nyt myös roppakaupalla kokemuksia reissuilta. Olemme käyneet koko perheen voimin leirillä, kummireissussa kylpylässä ja nyt viimeisimpänä pitkän junamatkan päässä opiskelukaupungissani tervehtimässä ystäviäni, joiden joukossa oli myös Huldan toiset kummit. Toki rankkaa, mutta niin mukavaa oli tuo reissaaminen. Hulda oli kyllä niin reipas, vaikka ymmärrettävästi välistä väsyttikin. Onneksi kantorepun suojissa saattoi ottaa makoisat nokoset.
Kumma ristiveto mielessä. Jos samaan aikaan tulee joskus muisteltua haikeudella ihan alkuvaiheita, tai jopa vuosi sitten äitiyslomalle jäämisen tunnelmia, niin kuitenkin olo on myös odottava. Mitä kaikkea saamme vielä kokea ja tehdä Huldan kanssa! Millainen tyttö hän oikein on! Ja kuten vanhempani olivat pohtineet: mitähän hän tulee juttelemaankaan, kunhan nuo pulputushöpinät alkavat muotoutua aivan oikeiksi sanoiksi...
Mutta niin se vain on. Jälleen yksi kuukausi on pian tullut täyteen, ja tyttäremme on jo 11 kuukauden ikäinen. Voin kertoa, että se "vauvavuoden viimeinen kuukausi" hujahtaa kyllä vieläkin nopeammin, sillä tästä päivästä lukien olemme kovaa kyytiä kantamassa tavaroitamme jo uuteen kotiimme. Siitä parin viikon päästä saammekin viettää jo ensimmäisiä syntymäpäiviä. Voi että, maltan tuskin odottaa! Ja sitten: apua, ei tämä vuosi ole voinut mennä näin nopeasti!
Luultavasti olenkin vain osa niin monen muun äidin jatkumoa: kaikki vuorotellen kauhistelevat ajan kulumista.
Tiedostan toisaalta myös lapsettomuusnäkökulman. Jännä, sillä ei se ole oikeastaan missään kohtaa hävinnyt; tuota kuitenkaan olettamatta. Stressiä en ole varsinaisesti kantanut asiasta, mutta jotenkin huomaan jonkinlaisen kellon tikittävän. Meillä on omat pohdintamme lapsettomuuspoliin yhteydessä ottamisesta, ja se toki tuntuu olevan vielä tosi kaukana ja samaan aikaan hurjan lähellä. Tiedämme toki, että meidän tapauksessa (PCO) luomusti raskautuminen on myös varsin mahdollista, mutta oma luottoni kehoani kohtaan on aika nolla. Tai ehkä 10%, sillä olenhan kuitenkin jo ollut raskaana, synnyttänyt ja pystyn ruokkimaan lapseni. Siitä iso kiitos keholleni. Sanotaan sitten 15%. Kuitenkin realistina olen suunnannut ajatuksia jo seuraaviin hoitoihin. Haluaisin jo tietää niistä, mutta en kuitenkaan lopettaa imetystä vielä. Saatan pyöritellä nyt ihan samoja ajatuksia, mitä ennenkin...
Mikä siinä onkin, että vuoden kohdalla sitä alkaa ehkä enemmän pohtimaan jatkoa... Ehkä se liittyy siihen, että oma tavoitteeni imetyksen suhteen on ollut ainakin vuosi... Tai että vauvavuosi tulee juuri täyteen... Tai sitten muuten vain on jotenkin herkillä oman kehonsa kanssa. Jänniä nipistelyjä on tuntunut taas, mutta vaikka en haluaisi miettiä niitä, niin toki joka kerta pieni toivo herää. Tapahtuisiko tässä siis jotain? Edes luomukuukautiset?
Onneksi arki ja muu elämä on sopivan vilkasta ja vaihtelevaa, että ihan tosiasiassa ei tällaisia pohdintoja koko ajan jaksa tai huvita miettiä. Ajankohtaisempaa on ollut lähinnä erilaiset hengelliset prosessit, pohdinnat ja kokemukset, asioiden jakamiset ja keskustelut, aloittamani Tunne lukkosi -kirja, kasvatukseen liittyvät pohdinnat ja aiemmin mainitsemani muutto. Mieluummin suuntaan siis ajatuksiani tällaisiin aiheisiin sen sijaan, että pohtisin oman kehoni hormonitoimintaa tai mahdollisia raskausoireita.
Aika jännää huomata kuitenkin ajattelevansa, että vaikka tuo aika oli ihanaa, niin oli se myös rankkaa!
On ihanaa elää vauva-arkea ja kokea pieniä ja suuria seikkailuja ja ihmeitä lähes joka päivä (Oikeasti! Kyllä minä fiilistelen välikausivaatteiden löytämistä, leikkipuistoilua, arkiaskareiden tekemistä ja uusien taitojen oppimista). Koen kihelmöivää ja lämmintä tunnetta siitä, kun näen tyttäreni innostuneen ilmeen esimerkiksi asioiden sanoittamisesta ("Missä lamppu?" Hulda suuntaa katseensa lamppuun ja osoittaa sitä leveästi hymyillen.), liukumäelle portaiden kiipeämisessä tai silloin, kun hän kiskoo rasioita ja kippoja keittiön kaapista lattialle. Toisaalta riemunkiljahdukset ja naurut ovat myös melkoisia silloin, kun hän on tarrautunut kaksin käsin koiraparan turkkiin/kuonoon/häntään/jalkaan/poskeen. Huh. Mutta olen myös tavattoman onnellinen myös omasta oppimisestani. Miten kiva tunne onkaan, kun vaunulenkillä käydessä olen pukenut tytön riittävästi tai että erilaiset päivän aktiviteetit ovat ilostuttaneet häntä. Entäpä se kerta, kun keksin paistaa Huldalle ihan oman letun pienin twistein! Naurakaa pois, mutta yritän löytää pieniäkin onnistumisen kokemuksia myös omasta toiminnastani, sillä liian helposti tulee vain soimattua itseä ja pohdittua sitä, onko ollut liian riski antaa lapsi minun huolehdittavakseni.
Tämä kaikki on ollut todella mukavaa. On ihan arkijuttuja, mutta nyt myös roppakaupalla kokemuksia reissuilta. Olemme käyneet koko perheen voimin leirillä, kummireissussa kylpylässä ja nyt viimeisimpänä pitkän junamatkan päässä opiskelukaupungissani tervehtimässä ystäviäni, joiden joukossa oli myös Huldan toiset kummit. Toki rankkaa, mutta niin mukavaa oli tuo reissaaminen. Hulda oli kyllä niin reipas, vaikka ymmärrettävästi välistä väsyttikin. Onneksi kantorepun suojissa saattoi ottaa makoisat nokoset.
Kumma ristiveto mielessä. Jos samaan aikaan tulee joskus muisteltua haikeudella ihan alkuvaiheita, tai jopa vuosi sitten äitiyslomalle jäämisen tunnelmia, niin kuitenkin olo on myös odottava. Mitä kaikkea saamme vielä kokea ja tehdä Huldan kanssa! Millainen tyttö hän oikein on! Ja kuten vanhempani olivat pohtineet: mitähän hän tulee juttelemaankaan, kunhan nuo pulputushöpinät alkavat muotoutua aivan oikeiksi sanoiksi...
Mutta niin se vain on. Jälleen yksi kuukausi on pian tullut täyteen, ja tyttäremme on jo 11 kuukauden ikäinen. Voin kertoa, että se "vauvavuoden viimeinen kuukausi" hujahtaa kyllä vieläkin nopeammin, sillä tästä päivästä lukien olemme kovaa kyytiä kantamassa tavaroitamme jo uuteen kotiimme. Siitä parin viikon päästä saammekin viettää jo ensimmäisiä syntymäpäiviä. Voi että, maltan tuskin odottaa! Ja sitten: apua, ei tämä vuosi ole voinut mennä näin nopeasti!
Luultavasti olenkin vain osa niin monen muun äidin jatkumoa: kaikki vuorotellen kauhistelevat ajan kulumista.
Tiedostan toisaalta myös lapsettomuusnäkökulman. Jännä, sillä ei se ole oikeastaan missään kohtaa hävinnyt; tuota kuitenkaan olettamatta. Stressiä en ole varsinaisesti kantanut asiasta, mutta jotenkin huomaan jonkinlaisen kellon tikittävän. Meillä on omat pohdintamme lapsettomuuspoliin yhteydessä ottamisesta, ja se toki tuntuu olevan vielä tosi kaukana ja samaan aikaan hurjan lähellä. Tiedämme toki, että meidän tapauksessa (PCO) luomusti raskautuminen on myös varsin mahdollista, mutta oma luottoni kehoani kohtaan on aika nolla. Tai ehkä 10%, sillä olenhan kuitenkin jo ollut raskaana, synnyttänyt ja pystyn ruokkimaan lapseni. Siitä iso kiitos keholleni. Sanotaan sitten 15%. Kuitenkin realistina olen suunnannut ajatuksia jo seuraaviin hoitoihin. Haluaisin jo tietää niistä, mutta en kuitenkaan lopettaa imetystä vielä. Saatan pyöritellä nyt ihan samoja ajatuksia, mitä ennenkin...
Mikä siinä onkin, että vuoden kohdalla sitä alkaa ehkä enemmän pohtimaan jatkoa... Ehkä se liittyy siihen, että oma tavoitteeni imetyksen suhteen on ollut ainakin vuosi... Tai että vauvavuosi tulee juuri täyteen... Tai sitten muuten vain on jotenkin herkillä oman kehonsa kanssa. Jänniä nipistelyjä on tuntunut taas, mutta vaikka en haluaisi miettiä niitä, niin toki joka kerta pieni toivo herää. Tapahtuisiko tässä siis jotain? Edes luomukuukautiset?
Onneksi arki ja muu elämä on sopivan vilkasta ja vaihtelevaa, että ihan tosiasiassa ei tällaisia pohdintoja koko ajan jaksa tai huvita miettiä. Ajankohtaisempaa on ollut lähinnä erilaiset hengelliset prosessit, pohdinnat ja kokemukset, asioiden jakamiset ja keskustelut, aloittamani Tunne lukkosi -kirja, kasvatukseen liittyvät pohdinnat ja aiemmin mainitsemani muutto. Mieluummin suuntaan siis ajatuksiani tällaisiin aiheisiin sen sijaan, että pohtisin oman kehoni hormonitoimintaa tai mahdollisia raskausoireita.
maanantai 9. syyskuuta 2019
Oma aika ja sen tarve
On sateinen päivä. Vauva nukkuu makuuhuoneessa päiväuniaan; emme siis ole lähteneet tänään vaunulenkille. Mies on iltavuorossa ja voisin oikeastaan kutsua tätä aikaa omaksi ajaksi. Aikaa siis omille ajatuksille, puuhille ja projekteille. Tai ainakin sen verran, miten aikaa jää järkyttävän hitaan tietokoneen käyttämisen jälkeen (ja kuitenkin samalla vauvan heräämisestä ollen varuillaan). Ensin oli hoidettava pois alta pari kirjallista hommaa viikonlopun leirille, jonne olemme menossa perheenä. Jonkin aikaa (jotain muuta, kuin omia pohdintojani) kirjoitellessani tuli jotenkin jännä fiilis. Vähän kuin opiskeluaikoina ja töihin liittyvien kirjallisten töiden parissa puuhatessa. Vaikka ei toki kuitenkaan, mutta vähän ainakin.
On jotenkin merkillistä pysähtyä miettimään omaa aikaa. Sinänsä pystyn tekemään tosi monia asioita Huldankin kanssa, vaikkakin keskittyminen ja ylipäänsä tekeminen voi olla melko lyhytaikaista. Saatan nipistää aamuisin ennen tytön heräämistä hetken aikaa kirjan lukemiseen (hei! Onhan viisikin sivua jotain!), kuuntelen automatkoilla äänikirjaa ja kirjoitan, jos yhtään ehdin. Toisaalta taas pidän kotihommien tekemisestä, etenkin, jos niissä saa käyttää luovuutta. Ja nyt en suinkaan tarkoita pyykkien viikkaamista (pakkopullaa), vaan esimerkiksi ruoanlaittoa ja leipomista. Olen pyrkinyt opettelemaan myös ottamaan Huldaa mukaan erilaisiin kotihommiin, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että juuri ripustamani pyykit ovat hetkessä lattialla. Huomaan hymähtäväni hiukan näille mietteilleni. Mitäs "omaa aikaa" se tuollainen on? Pianoa pystyn soittamaan jopa useamman kappaleen verran, joskin nyt on nuotitkin jo pakattu, ja täydellisesti musiikkiin uppoutuminen ei kuitenkaan onnistu Huldaa samalla silmällä pitäen. Käyn menoillani ja ystäviä tapaamassa Huldan kanssa, oikeastaan aina.
Tavallaan oma aika ja sen tarve ovat jänniä asioita. Osa äideistä saattaa mutista, että mikäs äiti se tuollainen on, kun miettii omaa aikaa, sillä lapset menevät etusijalle ja he ovat pieniä vain kerran. Mutta uskoisin, että nykyään tiedostetaan äitien hyvinvointi ja tätä myötä lasten hyvinvoinnin turvaaminen niin, että äidin on tärkeä päästä aika ajoin tekemään jotain ihan muuta. Kuka toisaalta pystyisi sitä aiempaa itseään sulkemaan kokonaan poiskaan? Vauvan ollessa ihan pieni, on ihan luonnollistakin kuplailla jonkin aikaa, mutta kuplankin keskellä minulla oli omia puuhia ja projekteja. Onneksi monia asioita on voinutkin tehdä kotona ja vauvan kanssa.
Miehen vuorotöiden vuoksi mitään säännöllistä menoa ei ole voinut ajatellakaan. Onneksi omat harrastukseni ja menoni eivät usein ole olleet kovin sidottuja aikatauluihin, ja niinpä olemme niistä sopineet aina yksi kerrallaan. Nyt rohkenin ilmoittautua vanhoihin tuttuihin jumpparyhmiin sillä ajatuksella, että menen niihin silloin, kun työvuorot ja perhetilanne antavat myöten. Olikin ihanaa viime viikolla taas päästä tauon jälkeen jatkamaan treenejä! Ja miten se tuntuikaan kropassa - hyvällä tavalla!
Oma aika tuo mieleen kasan ristiriitaisuuksia. Ehkä suurin pohdintani on ollut kautta vauvavuoden, että enhän mene liikaa. (Tätä järkeillen epäilen suuresti!) Toiseksi on ollut jännä huomata, mitä oloja oma aika tuo. Se toki virkistää, piristää ja antaa energiaa, kun on saanut tehdä jotain omaa ja parhaimmillaan saanut kosketusta siihen omaan itseen. Mutta olo on myös haikea. Aika ajoin se on suoraan jonkinlaista ikävää Huldaa kohtaan, mutta eräänlaista nostalgisuutta myös. Saada kosketusta elämään, joka ei palaa sellaisenaan enää koskaan. Tämä lieneen samaa sarjaa kuin opiskeluvuosien muistelot tai jonkun muun vaiheen ajatteleminen. Kuten sanonta kuuluu: aika kultaa muistot. Tässä tilanteessa on toki ihanaa, että mitään ei ole menetetty. Omia juttujaan voi tässä vaiheessa tehdä mukaellusti, myöhemmin taas enemmän. Ja lapsi (toivottavasti myöhemmin lapset) on ilman muuta tärkein. Omille ajoille ehtii sitten jossain vaiheessa enemmänkin, mikäs hoppu tässä nyt on. Hyvä siis, kun joitain tuokioita saa kokea ja latautua.
Niin. Hyvin usein juuri perhearki on sitä, mitä olen elämältäni toivonut. Mutta huomaan, että niin moni asia siinä pitää sisällään sellaisia elementtejä, jotka pystyvät vastaamaan siihen oman ajan tarpeeseen. Ja ajatuksissa on myös prioirisointi. Nyt perhe menee edelle, ja tasapainon ylläpitämiseksi me vanhemmat käymme silloin tällöin, yhdessä sopien, omissa jutuissamme.
On jotenkin merkillistä pysähtyä miettimään omaa aikaa. Sinänsä pystyn tekemään tosi monia asioita Huldankin kanssa, vaikkakin keskittyminen ja ylipäänsä tekeminen voi olla melko lyhytaikaista. Saatan nipistää aamuisin ennen tytön heräämistä hetken aikaa kirjan lukemiseen (hei! Onhan viisikin sivua jotain!), kuuntelen automatkoilla äänikirjaa ja kirjoitan, jos yhtään ehdin. Toisaalta taas pidän kotihommien tekemisestä, etenkin, jos niissä saa käyttää luovuutta. Ja nyt en suinkaan tarkoita pyykkien viikkaamista (pakkopullaa), vaan esimerkiksi ruoanlaittoa ja leipomista. Olen pyrkinyt opettelemaan myös ottamaan Huldaa mukaan erilaisiin kotihommiin, vaikka se tarkoittaisikin sitä, että juuri ripustamani pyykit ovat hetkessä lattialla. Huomaan hymähtäväni hiukan näille mietteilleni. Mitäs "omaa aikaa" se tuollainen on? Pianoa pystyn soittamaan jopa useamman kappaleen verran, joskin nyt on nuotitkin jo pakattu, ja täydellisesti musiikkiin uppoutuminen ei kuitenkaan onnistu Huldaa samalla silmällä pitäen. Käyn menoillani ja ystäviä tapaamassa Huldan kanssa, oikeastaan aina.
Tavallaan oma aika ja sen tarve ovat jänniä asioita. Osa äideistä saattaa mutista, että mikäs äiti se tuollainen on, kun miettii omaa aikaa, sillä lapset menevät etusijalle ja he ovat pieniä vain kerran. Mutta uskoisin, että nykyään tiedostetaan äitien hyvinvointi ja tätä myötä lasten hyvinvoinnin turvaaminen niin, että äidin on tärkeä päästä aika ajoin tekemään jotain ihan muuta. Kuka toisaalta pystyisi sitä aiempaa itseään sulkemaan kokonaan poiskaan? Vauvan ollessa ihan pieni, on ihan luonnollistakin kuplailla jonkin aikaa, mutta kuplankin keskellä minulla oli omia puuhia ja projekteja. Onneksi monia asioita on voinutkin tehdä kotona ja vauvan kanssa.
Miehen vuorotöiden vuoksi mitään säännöllistä menoa ei ole voinut ajatellakaan. Onneksi omat harrastukseni ja menoni eivät usein ole olleet kovin sidottuja aikatauluihin, ja niinpä olemme niistä sopineet aina yksi kerrallaan. Nyt rohkenin ilmoittautua vanhoihin tuttuihin jumpparyhmiin sillä ajatuksella, että menen niihin silloin, kun työvuorot ja perhetilanne antavat myöten. Olikin ihanaa viime viikolla taas päästä tauon jälkeen jatkamaan treenejä! Ja miten se tuntuikaan kropassa - hyvällä tavalla!
Oma aika tuo mieleen kasan ristiriitaisuuksia. Ehkä suurin pohdintani on ollut kautta vauvavuoden, että enhän mene liikaa. (Tätä järkeillen epäilen suuresti!) Toiseksi on ollut jännä huomata, mitä oloja oma aika tuo. Se toki virkistää, piristää ja antaa energiaa, kun on saanut tehdä jotain omaa ja parhaimmillaan saanut kosketusta siihen omaan itseen. Mutta olo on myös haikea. Aika ajoin se on suoraan jonkinlaista ikävää Huldaa kohtaan, mutta eräänlaista nostalgisuutta myös. Saada kosketusta elämään, joka ei palaa sellaisenaan enää koskaan. Tämä lieneen samaa sarjaa kuin opiskeluvuosien muistelot tai jonkun muun vaiheen ajatteleminen. Kuten sanonta kuuluu: aika kultaa muistot. Tässä tilanteessa on toki ihanaa, että mitään ei ole menetetty. Omia juttujaan voi tässä vaiheessa tehdä mukaellusti, myöhemmin taas enemmän. Ja lapsi (toivottavasti myöhemmin lapset) on ilman muuta tärkein. Omille ajoille ehtii sitten jossain vaiheessa enemmänkin, mikäs hoppu tässä nyt on. Hyvä siis, kun joitain tuokioita saa kokea ja latautua.
Niin. Hyvin usein juuri perhearki on sitä, mitä olen elämältäni toivonut. Mutta huomaan, että niin moni asia siinä pitää sisällään sellaisia elementtejä, jotka pystyvät vastaamaan siihen oman ajan tarpeeseen. Ja ajatuksissa on myös prioirisointi. Nyt perhe menee edelle, ja tasapainon ylläpitämiseksi me vanhemmat käymme silloin tällöin, yhdessä sopien, omissa jutuissamme.
torstai 5. syyskuuta 2019
Kun unelmat jatkavat toteutumistaan
Sisälläni kuplii.
Jos olisin hymiö whatsapp-viestissä, olisin ehdottomasti se tyyppi, joka soittaa juhlapilliä tötterö päässään. Nyt, kun nimetkin ovat paperissa, on tuleva varmaa.
Sormia syyhyttää. Mitenköhän sen oikein muotoilisin, sillä haluan sanoa sen juuri oikein. Tämä ei onneksi ole unta! Se, mistä ja millaisesta elämästä olemme haaveilleet, on ihan oikeasti toteutumassa!
Me muutamme omakotitaloon!
 |
| Tästä se lähti jo pari viikkoa sitten! |
Olen aina haaveillut elämästä omakotitalossa, mieluummin maalla. Ihan maaseutua ei tässä tule toteutumaan, mutta meidän elämäntilanteeseemme nähden aivan täydellistä muuten. Talokauppoihin on sisältynyt vuosien etsintää, pohdintoja asuinpaikoista, asumismuodosta ja ylipäänsä koko projektista. On käyty katsomassa taloja, asuntoja ja jopa tontteja monissa eri kunnissa ja jossain kohdin on lähipiirissäkin ehkä kuiskittu, että eikö meille kelpaa mikään. Olihan noita tosi hyviä taloja paljonkin, toimivia ratkaisuja ja sopivia vaihtoehtoja, mutta jokin puuttui. Ja se Jokin tuli vastaan heti, kun astuimme sisään tulevaan kotiimme. Rauha.
Tuntuu huimalta ajatella, että kaikkea ei tarvitse tehdä heti ja saman tien. Meillä ei ole mihinkään kiire.
Voimme rauhassa katsella kotia, miettiä, mitä tekisimme esimerkiksi makuuhuoneiden tapeteille tai mihin kasaisin lavakasvimaat. On päätä huimaavaa ja aivan superihanaa (heh, näitä superlatiivi-adjektiiveja, joita täynnä mieleni nyt on) huoahtaa, että meillä on koko elämä aikaa tutustua kotiimme, hyödyntää sitä, elää ihanaa elämää siellä ja nauttia myös sen ympärillä olevista asioista.
Ja mikä ihan parasta: tehdä se kaikki Huldan kanssa.
Sehän se onkin se sydäntä sykähdyttävä ajatus: tästä kaikesta olen haaveillut ja nyt se on toteutumassa! Ilman Huldaa ei omakotitalossa asuminen olisi tuntunut näin täydelliseltä.
Voiko jotain näin ihanaa olla!!
Jotenkin haluaisin uskoa myös siihen, että se kolmas makuuhuone ei tule jäämään vain vierashuoneeksi, vaan sen jonain päivänä sen saa sisustaa Huldan pikkusiskolle tai -veljelle sopivaksi.
Eikä. En ehkä kestä. Olen ihan älyttömän onnellinen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)