sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Sunnuntai-aamu klo 8 ja koti siivottu - mitäs sitten keksisi?

Suurin osa ajasta kuluu edelleen tyytyväisenä puuhastellessa ja fiilistellessä. Milloin uppoudun virkkaamaan isoäidin neliöistä peittoa, milloin viimeistelemään tuttinauhoja, toisinaan taas lueskelen kirjaa tai ihan vain lenkkeilen koiran kanssa. Sitten on taas niitä hetkiä, jolloin tuntuu, että koko Facebook on tulvillaan "lokakuisten" vauvapäivityksiä ja samanmoisia uutisia tulee myös muualta. Ajatus siitä, että oma tilanteemme tuleekin vain hiipumaan syvässä hiljaisuudessa ja rauhassa pois, tuntuu aika ajoin vahvemmalta. Saatan mietiskellä jo valmiiksi sitä, jos vauva ei itkekään synnytyssalissa. Hiljaisuus. Loputon hiljaisuus. Ja sitten - ei mitään.

Järjellä ajateltuna minulla ei pitäisi olla vielä mitään hätää. Laskettu aika on vasta huomenna, ja siltikin se on vain laskennallinen aika. Vauvahan tulee sitten, kun kokee olevansa valmis. Vanhat "möröt" tuntuvat puskevan mieleeni muuttuneina, niin, että itsensä on vaikea antaa luottaa vauvan syntymiseen. Pelko siitä, että joutuisimme menettämään hänet, jonka olemme niin lähellä saada, on välillä aika suuri. Toissapäivänä, touhuiltuani monenlaista, sain oudon älynväläyksen. Kävinpä sitten lukemassa työsähköpostia. Ilmeisesti ajatukseni oli selvittää, olisiko eräälle tietylle osastolle tullut toimia sisäiseen hakuun. Tätä en nähnyt, mutta sen sijaan kaikkien nykyisen työpaikkani normaalitkin viestit saivat tutun ahdistuksen, levottoman olon ja kurkun kuristuksen palaamaan. Sinänsä viesteissä ei ollut mitään kummallista, mutta silti hetken kurkistus siihen maailmaan, jossa en ollut voinut hyvin, tuntui pahalta. Ja mikäs sen kurjempi, kun samaan oloon vielä iskeytyy epävarmuus vauvan syntymisestä. Mitä, jos sen lisäksi, että vauva ei tulekaan, joutuisin palaamaan töihin aiottua aiemmin... En menetä tällaisissa tilanteissa toimintakykyäni, itke holtittomasti tai kiukuttele muille. Olo vain jäi levottomaksi, joskin sain sen helpottumaan tekemällä mukavia asioita. Onpa tässäkin sopeutumista, että minun ei todella tarvitse miettiä työasioita pitkään aikaan. Viides viikko äitiyslomaa alkaa olla jo pulkassa, ja välillä havahdun siihen, että onpas outoa. Katsotaan, mistä löydän itseni sitten, kun töihin paluun aika on.

Tänään olin ajatellut kaivavani ompelukoneen esille ja jatkavani vauvan vaatteiden ompelemista. Sen sijaan olen ollut hereillä kello 3:30 (talviaikaa) lähtien. Aluksi jäin vain hakemaan unta uudestaan herättyäni. Sitten aloin kuulostella tarkemmin. Hetkinen! Jotain todella tuntuu selässä! Ja hmm.. jopas tuntuukin! Tuntemuksia nyt on ollut aika ajoin, mutta tämä aamu oli jotenkin erilainen. Toivo alkoi jo hiukan nostaa päätään: voisiko tänään olla se päivä? Miehen laitoin kuitenkin töihin luvaten ilmoittaa, jos jotain isompaa alkaa tulla (kipeämpiä supistuksia tms). Olisi kivempi, että pääsisimme lähtemään yhdessä sairaalaan niin, ettei vanhempieni tarvitsisi lähteä kyyditsemään. Onhan tämä kuitenkin meidän kahden juttu. Niinpä sitten jäin kotiin selkää hiukan hieroskelemaan ja ympäriinsä käveleskelemään. Ja joo! Voisinpa vaikka siivota tässä aamupuhteeksi; jospa se vähän vauhdittaisi tilannetta.
Liekö kyse sitten siitä vai siitä, että olin huolissani viikkosiivouksesta, jonka olin ollut aikeissa tehdä "vasta" huomenna. Nyt on ainakin olo lähes normaali ja koti siisti, kellokin vasta 8.

Saapa nähdä, mitä päivä tuo tullessaan.


8 kommenttia:

  1. Tsemppiä loppusuoralle. Viimeiset päivät oli kyllä pitkiä ja meinasi monesti turhauttaa odottaminen. Eikä siihen mitään taikanappia ollut, että osaisi keskittyä johonkin muuhun eikä murehtisi. Luottoa siihen, että kaikki menee hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Nyt varsinkin on alkanut vähän turhauttamaan, vaikka eihän tässä vielä ole mennyt edes kovin pitkä aika... Mutta parempi touhuta ja tehdä kuin tuijottaa kelloa. :D

      Poista
  2. Tsemppiä loppuun! Itsellä kaikki alkoi yht’äkkiä illalla 40+1 ja kun vuorokausi vaihtui 40+2 lähdettiin synnyttämään ja tyttö syntyi! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos!
      Niin, voihan siinä käydäkin niin, että aivan yllättäen alkaa tapahtumaan. Sitten on tällaista, kuin nyt: jotain alkaa, sitten ei kuitenkaan...

      Poista
  3. Sain ekat supistukset kävelylenkillä viikko ennen laskettua aikaa. Mies oli vajaan sadan kilometrin päässä urheilukisoissa kaverin kyydillä. Kisa oli jo ohi tuossa vaiheessa. Soitin hänelle ja sanoin että nyt supistaa. Hänelle tuli tietenkin heti hätä, että pitää lähteä. Kaveri oli mulkaissut epäuskoisena, että hän syö ainakin tämän makkaran ensin. Niin kiire ei voi olla. :D Esikoinen syntyi 6 päivää lasketun ajan jälkeen. Synnytys kesti 28 h, joten ei ollut kiire. :D

    VastaaPoista