Muistojen matkalla ja ajan kulumisen kummallisuus

Maanantaina tuli täyteen 39. raskausviikko. Ajattelin päivän tuntuvan jotenkin erityiseltä, mutta erityistä siinä taisi olla vain se, että virtapiikkini suuntautui nyt ruoanlaiton sijaan siivoamiseen ja haravoimiseen. Olin edellisellä viikolla pohtinut, etten varmaan tekisikään ruokia pakastimeen, kun jo lähes seuraavana päivänä sain kovan tarmon puuskan. Tai no, kehitin itselleni vain positiivisen ongelman, sillä tehtailemani kasvissosekeitto ja peltikaupalla valmistuneita mustapapupihvejä oli mahdutettava jonnekin. Hetken aikaa tetristä pelailtuani huomasin ilahtuen, että sain nuo vauva-arkiruoat todellakin mahtumaan, ja tilaa vielä jäi! Seuraavana päivänä jatkoin puuhaa bataatti-kikhernepyöryköillä.
Haluaisin ajatella näiden virtapiikkien, joka siis vain jatkui maanantaina siivouksen ja takapihan haravoinnin merkeissä kertovan siitä, että synnytys olisi lähestymässä. (Ihan kuin vauvaa kiinnostaisi, onko lattia pesty ja piha haravoitu.)

Työkaverini pihahommissa

Sen sijaan, että mitään varsinaista olisi tapahtunut tällä viikolla, heräsin eräänä yönä unentokkuraisena pohtimaan, olisinko voinut haravointi-urakoinnillani aiheuttaa ongelmia vauvalle. Tämä juonsi juurensa eräästä nettikeskustelusta (kyllä! Jos haluaa saada vedenpitävän vastauksen asiaan kuin asiaan on parasta suunnata Vauva.fi - ja vastaaville sivuille...), jossa eräs vastaaja kertoi lääkärituttavan kertoneen hänelle, että haravoinnilla saattaa saada napanuoran kiertymään vauvan kaulan ympärille. Että just joo.

Olo on ollut edelleen varsin hyvä, vaikka aika ajoin liikkeelle lähteminen tekee kyllä melkoisen kipeää. Yölläkään ei oikein tee mieli kääntää kylkeä. Mielen perukoilla olleet pelot vauvan menettämisestä, "jonkin" tapahtumisesta ja siitä, ettei vauvaa itseasiassa olekaan ovat varmasti melko hedelmällistä maata ottamaan vastaan myös pienoisia kauhukuvia napanuorista, hapenpuutteista ja suurista ongelmista. Niiden ajattelemisen sijasta olenkin pyrkinyt täyttämään päiviäni tekemisellä ja ihmisillä.

Jostain syystä kovin huvittavaa, kun moni hihkaisee erotessamme, että ajatella! Tämä on viimeinen kerta, kun näemme ennen vauvan tuloa! Ja minä hihkun mukana, vaikka samaan aikaan olo on perin kummallinen. "Niin varmaan," ajattelen. "Mutta eihän tämä voi olla todellista."
Samoin hymisen ihmisten vihjailevien katseiden siivittämille kommenteille siitä, ettei taida olla enää pitkä aika.

Sitten samaan aikaan kuitenkin kuulostelen oloani. Mikä tuo tuntemus oli? Älä nyt kyljen kautta yritä potkaista reittiä... Mistä tiedän, milloin lähtö on oikeasti? Voiko lapsiveden menoa olla huomaamatta? Entä, jos supistukset eivät olekaan "riittävän" kivuliaita, jotta tajuaisin lähteä?
Olen kasannut hoitopisteen pesuhuoneeseen valmiiksi, käynyt ajatuksissani läpi sairaalakassia.
Kuitenkin olo on outo, kun huomaan menojen taas vähenevän. Mitäs sitten keksisi! Yritin vastata kyselyyn eräästä tiimipalaverista, kunnes tajusin, etten voi sanoa mitään omasta marraskuustani. Tulen paikalle, jos pääsen. On kummallista elää vielä enemmän ajattomammassa kuplassa, jossa elämä tuntuu hetkellisesti junnaavan paikoillaan. On toisaalta pysyteltävä tietyllä alueella, varauduttava lähtöön milloin vain. Ja jos mitään merkkejä ei tulekaan, on koitettava kehitellä tekemistä kuluville päiville (ei ongelmaa). Näihin toki voisi tottua, mutta silti on muistettava, että tällainen ajattomuus tulee jossain vaiheessa päättymään.

Yksi työnsarka on ollut valokuvien lajittelu tietokoneella. Kännykkäni ilmoitti kohteliaasti muistin tilan olevan "vaarallisen täynnä", joten valokuvat oli tyhjennettävä koneelle. Tein sen pikapikaa "lajittelematta"-kansioon, jonne olin työntänyt sekalaisia kuvia. Olen siitä kummallinen, että järjestys tietokoneen kansioissakin saa mielen tyyneksi ja tyytyväiseksi, joten nyt olisi tuohonkin puuhaan oiva tilaisuus. Kuinka rentouttavaa onkaan ollut siirrellä kuvia eri aihepiirien kansioihin, nähdä pikavilkaisulla kuvia eri hetkistä, vuosista, kuukausista, ystävistä, tilanteista, kukista, kokkauksista, kahvilatuokioista ja välillä omasta naamastakin. Näin kuvia ajasta, jolloin lapsettomuuden murhe leijui varjona yllämme, hetkiä, jolloin korkkasin ensimmäisen pistoksena annettavan lagenulan, lisää ilon ja riemun hetkiä, joita olin saanut kokea sillä aikaa, kun elimme epätiedossa. Ja sitten niitä alkoi tulemaan. Sairaalareissu. Saamamme uutiset. Hetket alkuraskauden aikana, elävästi mieleen tulleet tuntemukset, olot ja aistimukset. Mahakuvia viikko viikolta. "Tuossa se vähän jo näkyy!", muistan ajatelleeni kuvia ottaessani. Toki, kun niitä vertaa joihinkin muutama vuosi sitten otettuihin kuviin sali- tai juoksutreenin jälkeen otettuihin kuviin. Ja niin se aika eteni. Kuvat lumosivat muistoillaan. Ilo ja haikeus kulkivat mielesssäni rinnakkain. Mutta kaikkein suurimpana onnellisuus ja rakkaus kaikkea kokemaani, tärkeitä ihmisiä ja elämääni kohtaan.

Jaetut hetket 💗💗💗