Koronatesti ja lapsettomuushoidot ne yhteen soppii(ko)

Mitäpä olisi lapsettomuushoitojen vaiheet ilman tikun käyttämistä nokassa? Tällä kertaa en tosin ole edes kovin huolissani, sillä minulle sanottiin aamulla, että tuloksen saamiseen menee 2-4 päivää. Sopii tähän aikatauluun. Ai niin, ja korona? No, en oikeastaan usko sitäkään potevani, vaan ihan hölmöstä päästä saa nyt kärsiä koko kroppa. Aika lievästi tosin, sillä muutaman päivän kestäneet oireeni ovat olleet vähäisiä, mutta kuitenkin sellaisia, että olo ei ole kiva. Lääkkeillä mennään. Kevät on petollista aikaa, ja eräänä päivänä kävin lenkillä liian kevyissä vaatteissa. Tänään oli siis pakko taipua, tähän lopputulokseen tulin aamuyöllä, kun inha ote piti hereillä. Soitin neuvontanumeroon Huldan ollessa aamupalalla, ja sain näytteenottoajan jo tunnin päähän! No niin, Hulda, puuro naamaan ja auton kyytiin! Hienot pinkit lenkkarit jalkaan ja reppuun kasa leluja! 

Jos eilen puuhasin ja puunasin vaikka mitä, niin tänään on meno ollutkin sitten ihan toisenlaista. Ja ei se mitään, saa ollakin. Toisaalta haluan ottaa nyt varman päälle, vaikka eipä se enää töihin pääsemiseen vaikuta. Joudun joka tapauksessa olemaan saikulla alkuviikon. Harmi, sillä olisi  mielelläni mennyt töihin. Mutta toisaalta... minulla on sen verran huippu seuralainen, että mitäpä tuosta (,kunhan ei mieti sitä, että nyt minun tilalle joudutaan etsimään sijainen jne). Väliin osuukin sitten vapaita ja perjantaihin mennessä ajattelisin olevani jo kunnossa, ja ennen kaikkea saanut testituloksen. Silloin aloitan yövuorot, mutta ennen sitä teen pienen reissun.

---

Menneenä perjantaina istuin siis yövuoron jälkeen polin odotustilassa odottamassa käyntiä. Olin käynyt polilla edeltävänä maanantaina, mutta yliopistosairaala oli halunnut tarkistuskäynnin edellisen olevan ilmeisesti liian aikaisin. Välissä ehti ilmetä jo epämääräistä veristä (mutta vähäistä) vuotoa, joten olin jo lyönyt hanskat tiskiin. Nyt tilanne näytti kuitenkin hyvältä, ja lääkäri sanoikin, että pieni vuoto ei tarkoita mitään. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta, ohjeistukset Lugesteronin aloitukseen sekä ajan alkionsiirtoon tulevalle perjantaille.

On tämä hurjaa, että jo nyt voidaan yrittää uudelleen! Olin laittanut jo torstaina ennen pääsiäistä viestiä polille (pp13), että tämä oli nyt tässä, hoidetaanpa asia pois aikajärjestyksestä. Kysyinpä siinä sitten lakki kourassa, että sattuisiko mitenkään olla mahdollista yrittää uudelleen jo seuraavassa kierrossa. Olin koko ajan ollut siis välikiertoluulossa. Hoitaja vastasi, että kyllä, niin voidaan tehdä (ikään kuin itsestäänselvänä), ja kertoi Progynovan alkavan tällöin kp 3. Hahaa!! Kiitin tästä tiedosta, ja että kuinka hyvä oli tietää jo nyt! Hoitaja ei tuntunut tajuavan, mikä minulle oli ollut epäselvää, mutta tavallaan se ei yllätä; olen niin usein joutunut itse selvittämään asioita tai saanut vähän vahingossa tietää joitakin asioita. Mutta mitä tuosta, sillä tieto siitä, että uusi mahdollisuus alkaisi varsin pian, nosti mielialani jos ei pilviin, niin ainakin korkean kuusen latvaan. Sitä yritin sitten ajatella, kun seuraava kierto alkoi vain kaksi päivää negatiivisesta tuloksesta ja  Lugesteronin lopettamisen jälkeen. Huh, se olikin sitten melkoinen kierron aloitus se.😬 Toisaalta mieltä piristi valtavasti myös pienisuuri ajatusprosessi ja vahva päätös siitä, että sitku-elämä saa riittää. Jo tuo on tuonut voimaa, sekä se, että olen ottanut askelia kohti haaveitani. En ole tehnyt vielä mitään radikaaleja ratkaisuja, mutta jo siitä ääneen puhuminen "oikeille ihmisille" voi viedä asiaa jollain tavoin eteenpäin.

Mutta ajatus siitä, että olisin pian menossa hakemaan toista alkiota kyytiin, on aika outo. Olen kuvannut, että on ihan "blah"-olo. En jaksa uskoa, toivoa, luottaa, miettiä, jahkata, testata ja pohtia. Suoritan, suoritan ja suoritan kaikki nämä käänteet ja käynnit, lääkkeet ja systeemit, kuten olen tehnyt vuosia jo tähänkin asti, ja joita tulen tekemään vielä pitkään. Noin se vaan menee. Ja tämäkin käänne on käytävä.

Onneksi tällä hetkellä elämä on niin täynnä monenlaista iloa, puuhaa, tekemistä ja inspiraatiota, että suorastaan ahdistaa miettiä "mitä jos" -kysymyksiä. Haluaisin vain keskittyä perheeseen, kotiin, töihin, kevätpuuhiin, kasvulavojen ja kasvihuoneen laittoon ja mihin kaikkeen. On ihana vain olla ulkona.

Harrastuksensa kullakin

Tässä polilla taas odotellessani tuli mieleen, että olen tavallaan turtunut vain tekemäään näitä juttuja. Käymään polilla, hakemaan ja käyttämään lääkkeitä, laskemaan päiviä ja elämään oudossa vuoristoradassa osaamatta tai uskaltamattakaan miettiä, että tämä voisi joskus päättyä. Ilman, että se olisi lopulta mitään muutakaan. Pelkkiä polikäyntejä, lääkkeitä, ultria, oireita, lapsettomuuspohdintoja ja vertaistukijuttuja.Tätä on kestänyt jo niin kauan.

Haha. "Mitä harrastat?" 

"Lapsettomuushoitoja."

Muistan tosin Huldaa odottaessani havahtuneeni joskus siihen ajatukseen, että nyt se kova työ tuottaa tulosta, meille tulee vauva! Sekin kuvio liittyy lapsettomuushoitoihin, uskon sitä tai en. Tai sitten vain turrutan tunteet ja ajattelen kaikkia käänteitä vain suoritteina. Niin kuin auton tankkaaminen ja lattiakaivojen puhdistaminen. Ne vain täytyy tehdä, jotta jokin voisi mahdollistua.

Sallinet ihmeelliset pohdintani. Olen juuri tehnyt 12 tunnin yövuoron ja istunut polin odotustilassa melkein tunnin. Pieni hupi on paikallaan.

Pp14

 

Pp 12 nega - tämä taisi olla sitten tässä

Malttamattona olen mennyt tekemään raskaustestejä jo useaan otteeseen. Onhan mielikin heittänyt jo omia skenaarioitaan soppaan, sillä olo on ollut toisinaan erittäinkin raskaana oleva. Järki on kuitenkin toppuutellut: lääkkeistä kaikki johtuu.

Alkuviikosta koimme jo ensimmäisen romahduksen, kun ensin pp 9 tullut haamuplussa olikin hävinnut pp 10 -testissä. Tuo oli muutenkin sellaista turnausväsymysaikaa. Kaksi viikkoa on oikeasti aika pitkä aika odottaa vastausta johonkin näin suureen asiaan!
Sain ihania tsemppiviestejä ystäviltä ja kävimme hyviä keskusteluja mieheni kanssa. Sitten eräs ystävä kysyi oleellisen kysymyksen: oliko haamu tullut vasta testiajan jälkeen? Totta! Olihan se, joten silloin testi ei ole edes luotettava. Toivoa siis saattoi sittenkin olla.

Nyt olen ottanut lomaa testauksista. En ole halunnut tehdä niitä ennen töihin menoa, kun muutenkin on ollut rankkaa mennä töihin (muista syistä). Eilisiltana pp12 tosin päätin tehdä vielä viimeisen liuskatestin ennen virallista testipäivää, jolle olin säästänyt viikkonäytöllisen, jonka tuloksesta ei voisi erehtyä. 
Negatiivinen, kuinkas muutenkaan.

Laitoin nyt aamulla viestiä polille, että ei tästä tule nyt mitään. Toki teen vielä testin virallisena päivänä, mutta hoidan ilmoituksen jo pois alta. Muuten olisi pitänyt odottaa pääsiäisen yli. Eihän tämä mikään akuutti asia todellakaan ole, mutta sellainen, mistä haluaisin päästä vain eteenpäin. Jouduin tosin eilen käymään vielä apteekissa 13 tuntisen työpäivän päätteeksi hakemassa paketin Lugesteronia - kahden kapselin vuoksi. Sen verran edellisestä paketista jäi uupumaan, mikäli tulos on negatiivinen. Muutoin lopetan huomisaamuna molemmat lääkkeet saman tien.

Olen siinä käsityksessä, että siirron jälkeen täytyy taas odottaa välikierto, jonka jälkeen pääsemme taas uuteen yritykseen. Karkeasti laskin, että siihen menisi reilu 1,5 kuukautta. Näiden asioiden parissa tuo tuntuu taas niin kamalan pitkältä, kun tuostakin seuraisi vielä epävarmaa odottelua. 

"Sun olisi niin paljon parempi olla jonkun toisen kanssa," totesin taas miehelleni eilen. Itketti kaikki. Pieleen menneet hoidot, hormonit, lääkkeet, epävarmuus, pettymys ja pitkäaikainen työkipuilu. Jälkimmäistä en viitsi hirveästi avata täällä, mutta sanotaan näin, että kyllä tällaiset pettymykset vauhdittavat myös toisenlaisten suurten päätösten tekemistä. 
"Eikä olisi," sanoi mies. "Ei todellakaan."

Nyt siis yritän keskittää energiani seuraavaan kiertoon ja sitä ennen jaksamaan töissä. 
Tai jos ihan ensiksi viimeistelisi pääsiäismenuun, ehkä jossain vaiheessa löydän inspiraation. Mutta juoksemaan menen nyt viikonloppuna! Sitä olen vältellyt varmuuden vuoksi.

Pakastealkion siirto - oi, sittenkin!

Kävi siis niin, että eilinen koitti.
Viikko hujahti ripeästi, joskin tuleva pakkasalkion siirto oli jollain tasolla koko ajan mielessä.
Olin myös päättänyt, etten kävisi nyt missään (joka toki on myös suositus), sillä 4/6 käymistäni koronatesteistä on tuonut lisäjännitystä poli- ja toimenpidekäynteihin. Oman mielenrauhani vuoksi olimme Huldan kanssa siis aivan omissa oloissamme, kun työvuorojakaan ei sattunut tälle ajalle.
Se ei kuitenkaan estänyt meitä tylsistymästä! Puuhaa ja mieleistä tekemistä onkin riittänyt, puhumattakaan joistakin koskettavista tilanteista. En tiedä, mikä vaihe on meneillään, mutta jollain tavoin pieneltä vaikuttavat tilanteet saavat olon herkistymään ja ajatuksissani suuria pohdintoja. Mielessäni on risteilleet kovasti ajat 15 vuoden takaa (konkreettinen esimerkki oli vanhan Nokian 3310 löytyminen vanhempieni luota. Oi oi.). Hirveästi riittäisi siis puhuttavaa oikeastaan mistä vain, mikä on aika hyvä. 
Moni ystäväni on ollut vähän varovainen kertomaan omia kuulumisiaan kuluneella viikolla ajatellen, että haluaisin mieluummin keskittyä tulevaan. Voi tuota huomaavaisuutta, mutta paljon mieluummin keskityn ihan muuhun. Ei se siirto ajattelemalla lähene.

Mutta niin se vain lopulta läheni. Viikko sisälsi katkonaisia ja lyhyitä öitä (joukkoon mahtui kyllä yksi hyväkin, onneksi), ja torstain ja perjantain välinen yö ei ollut poikkeus. En ole yllättynyt, koska reagoin unella, kun meneillään on jotain stressaavaa. Toisaalta kello 4 herääminen ei ollut suoranaisesti siirrosta johtuvaa, sillä heräsin vain miettimään viikon aikana heränneitä ajatuksia, tapahtuneita kohtaamisia ja myös joihinkin asioihin liittyvää haikeutta. Aikanaan heräsi myös muu väki, Hulda ja myöhemmin töihin lähtevä mieheni. Aamupäivä kului puuhatessa - pyykkien laittoa, tiskien korjaamista, kevään somistamista sekä terassikukka-asetelmien suunnittelemista. Pakkasin eväät valmiiksi, laitoin pulloon vettä ja nappasin mukaan varuilta myös lääkkeet. Sitten leikittiin Huldan kanssa vielä kauppaleikkiä, jonka välissä kävin laittamassa auton lämmitysjohdon seinään. Kun koitti aika alkaa tekemään lähtöä, tajusin: kukaan ei ole soittanut! Eli siirto taidetaan tehdä!
Viime yrityskerta oli jättänyt pelon, että alkio ei nytkään selviäisi sulatuksesta, vaikka se onkin harvinaista. 
Siispä seuraavaan jännitysmomenttiin.

Korona-ajan sekä meidän aikataulujen vuoksi päätimme, että menen sairaalalle omalla autolla. Se on nyt turvallisinta ja helpointa. Vertailuna Huldaan johtanut tuoresiirto, jolloin käytin koko reissuun julkisilla 8 tuntia. Nyt vaihdoin aurinkolasit silmille, valitsin kuuntelemani ylistyssoittolistan Spotifysta, kirjoitin navigaattoriin osoitteen ja lähdin matkaan. 
Taisi nimittäin olla niin, että päivän jännin osuus liittyi nimenomaan siinä kaupungissa ajamiseen, jossa siirto tehtäisi. En ollut ikinä ajanut siellä, vaikka monenlaisissa paikoissa olenkin, mutta jotenkin vain jännitti. Luotin kuitenkin kaiken menevän hyvin, ja hyväksi onneksi niin kävi ja sain myös parkkipaikan näppärästi läheltä sairaalaa. Sitten vain ilmoittautumaan ja odottelemaan. 

Minut kutsuttiin sisään, näytin kuvallisen henkilötodistukseni ja sekoilin sanoissani oikein huolella, kun syntymäaika oli toistettava. Meitä kaikkia nauratti. Paikalla oli laboratoriohoitaja, lääkäri ja hoitaja.
Sitten vain tutkimuspöydälle. Minulle kerrottiin koko ajan, mitä tehdään, ja hoitaja oli minusta jotenkin tosi suloinen. Hän oli hiukan vanhemman oloinen, lempeä ja huolehtivainen. Silitteli olkapäästä ja oli todella rohkaiseva ja kannustava. Huvittikin, kun hän henkäisi:"Kiitos, kun tulit tänne asti!" Niin, eipä tässä ollut kovin paljon vaihtoehtoja, heh. Mitään hätää minulla ei todella ollut, yksi 5 päivän ikäinen blastokysti-alkio siirrettiin, eikä se tuntunut mitenkään. Kaikista ikävintä oli vain kova vessahätä. Siirtoa varten täytyy edeltävästi olla 2 tuntia käymättä pissalla. Hirveän kivaa tällaisena päivänä. :D
Hyvillä mielin kävin siirrossa ja palasin autolle syömään eväitä. 
Matkat mennen tullen kuuntelin ylistysmusiikkia ja olo oli todella hyvä ja rauhallinen. Ennen saapumista perille olin saanut mieleeni nimen, jolla kutsuisin alkiota tästä lähin.
Toki vielä on aika odotella, ennen kuin siirron onnistuminen selviää. Nyt hellin ajatusta tästä pienestä, joka on päästy siirtämään. On ihan eri asia, että solumme tai alkiot ovat meistä erillään, kuin se, että nyt yksi alkio on vihdoin siirretty. Enempää ei nyt voida tehdä.

Juuri ennen kotimatkalle lähtemistä laitoin viestin miehelleni (ja sittemmin myös ystävilleni, jotka ovat olleet tietoisia reissusta).
"Hän on Lahja, ja hän on nyt kyydissä."

Ylihuomisen ylihuomenna!

Lapsena laskin päiviä aina huomisina ja ylihuomisina, ylihuomisen huomisena ja niin edelleen. Sama taipumus taitaa olla minulla edelleen, sillä tänään lasken, että "tällä viikolla" ja etenkin "ylihuomisen ylihuomenna".

Viime kerrasta onkin mennyt taas aimo harppaus asioissa eteenpäin. Oikeastaan tammikuun lopusta tuntuu olevan aikaa ainakin puolikkaan valovuoden verran, sillä tunteet ja niiden käsitteleminen sai ajan hidastumaan. Kävi nimittäin niin, että vielä tuolla viimeksi mainitsemallani käynnillä kaikki näytti hyvältä, jopa niin, että tuoresiirtoa saatettaisi voida tehdä. Sitten tuli mutkia matkaan, sillä reagoin erääseen taloon saamalla flunssaoireita ja jouduin käymään jälleen koronatestissä juuri ennen ratkaisevaa polikäyntiä. Tulosta ei tietenkään ollut alle vuorokaudessa tullut, ja koska oireiluni oli lievää ja "selvää", sain käydä erikoisjärjestelyin polilla nopeasti.  Tuo perjantaipäivä menikin sitten odotellessa sekä koronatestin tulosta että tietoa yliopistosairaalasta jatkoista. Jälkimmäinen tuli ensin, ja sain kuulla sekä sen, että punktio olisi tulevana maanantaina, JOS saan negatiivisen testituloksen, että sen, että tuoresiirtoon ei voida nyt mennä. Ahdisti aivan todella paljon, sillä kaikki oli vaikuttanut niin hyvältä. Järjen tasolla toki ymmärsin ratkaisun, sillä hyperstimulaatioriskini on melkoinen, eikä asiaa helpottanut lainkaan se, että munarakkuloita oli kymmeniä. Suurin syy ahdistukseen oli se, että vasta tässä vaiheessa kuulin, ettei pakastealkion siirtoa tehdä suoraan seuraavaan kiertoon, vaan vasta sitä seuraavaan. Miksi kukaan ei voi kertoa mitään ilman, että siitä kysyy erikseen?!

Myöhemmin soitti polin hoitaja, ja sanoi selvittäneensä koronatestiäni. Ilmeisesti testin tekopaikka ei voinut luvata vastausta lauantai-iltaan mennessä, jolloin minun oli tarkoitus pistää jarrulääke. Ilman sitä punktiota ei tehtäisi. Joutuisin menemään vielä pika-koronatestiin, joten ajelin jälleen kerran lähikaupunkiin. Tikku nokkaan ja sitten takaisin. Suureksi onneksi tulos jommasta kummasta testistä tulikin jo lauantai-iltapäivällä, ja sain illalla tuikata mahaani kaksi erittäin kirvelevää piikkiä.

Punktiopäivä saapui aikanaan, ja onneksi olin saanut kokonaan muuta mietittävää sitä ennen, sillä majoituimme anopillani. Hän ja Huldan setä katsoisivat tytön perään koko päivän. Heistä en ollut huolissani, vaan ihan vain siitä, kuinka Hulda pärjäisi. Ihan kovin usein emme ole nähneet "sattuneesta" syystä. Sunnuntai-iltana jo selvisi, että huolta ei tosiaan ollut; tyttö nimittäin oli sedästään ja isoäidistään aivan haltioissaan! Näin ollen sairaalaan lähteminen oli astetta helpompaa. Muutoin olin aivan "rikki", sillä kaikki - viime syksy kaikkine käänteineen, jokaisen päivän laskeminen... jotenkin vain ihan kaikki - kaatuivat päälle, ja koko reissu tuntui todella turhalta. Sitähän se ei todellakaan ollut, sillä olihan punktio jo eteenpäin lapsettomuushoidoissa. Pelotti vain niin kamalasti tulevat odottelut, epävarmuudet, epäonnistumiset ja jopa se, että jos tämäkään ei onnistu! Googlasin aamuyön tunteina jopa yksityisen hintatasoja, sillä jos kolmaskaan ivf ei tuottaisi tulosta...
Eli ajatukset lähtivät todella laukalle. 

Sairaalassa oleminen sujui noissa puitteissa ihan hyvin. Mies joutui lähtemään oman osuutensa hoidettuaan, joten jäin yksinäni odottelemaan päivän viimeisenä ollutta aikaani kuullen kaikkien muiden tilanteet, punktioiden tulokset sekä siirtoajat. Välillämme oli vain ohuet verhot.
Itketti, vaikka mitään hätää ei ollut. Olin hurjan kiitollinen kyllä ystävilleni, joilta sain korvaamatonta etätukea whatsapp-viestien merkeissä. 
Lopulta koitti punktio. Kysyin vielä siellä, oliko mitään mahdollisuuksia tehdä tuoresiirto, mutta todella mukavan oloinen lääkäri lohdutti ja pahoitteli, että siihen ei olisi nyt mahdollisuutta eikä toisaalta terveyden kannalta kovin järkeäkään. Itse toimenpide sattui viime kertaa paljon vähemmän paikallispuudutteen vuoksi, mistä olin iloinen. Henkinen kipu vain tuntui juuri tuossa hetkessä aika pahalta, mitä toisaalta lähdin häpeämäänkin. Pelotti ja ahdisti vain se, että saadaanko yhtään munasolua, hedelmöittyvätkö ne ja selviävätkö ne aikanaan sulatuksesta...
Iltapäivällä kuulin, että munarakkuloita oli tyhjennetty 23 ja munasoluja saatu 18. Aika hurja määrä, ja toivoni nousi. Ehkä tuosta porukasta edes joku hedelmöittyisi.

Seuraava pari viikkoa meni sitten kännykkään liimaantuneena, sillä erinäisten tiedustelujen ja tiedon odottelujen jälkeen selvisi vihdoin pakkaseen päätyneiden alkioiden määrä sekä jatkohoito. 

Pakkasessa oli 6 alkiota. Uskomatonta!

Nyt elämää on kulunut jo niinkin pitkälle, että keltarauhashormonikuurin jälkeen on saatu alkuun uusi kierto, jossa aloitin Progynova-lääkityksen. Perjantaina kävin polilla, jossa kaikki näytti hyvältä. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta ja ohjeistuksen lääkitykseen sekä... pakastealkion siirtopäivän!
Tänään alkoi jännä viikko, sillä pääsin aloittamaan (inhottavat) Lugesteron-kapselit, ja pääsin laskemaan kunnolla päiviä. Tällä viikolla... ylihuomisen ylihuomenna... nimittäin perjantaina koittaa jälleen yritys siirtää pakkasalkio! 

Okei, nyt alan todella innostua. Tähän mennessä olen pyrkinyt olemaan miettimättä koko asiaa, sillä en uskalla luottaa. Vaikka myönnetään: ajatukset ovat jälleen lähteneet kierroksille niin nimien, kummien, laskettujen aikojen ja kaiken "ajankohtaisen" suhteen... Nyt olisikin vain saatava aika kulumaan jollain konstilla. Jollain muulla, kuin ihmisten näkemisellä (joskin onhan nyt poikkeusaika), sillä 4/6 käymästäni koronatestistä on saanut aikaan jännitysmomentteja siitä, voinko mennä polille. Nyt ei kiitos mitään koronatestilisiä tähän juttuun.

Juttua siis tulisi, huomaan. Jo aamusta tuntui, että tänään olisi aika kirjoittaa, pitkästä aikaa.
Nyt on kuitenkin lopetettava, sillä minulla ja Huldalla alkaa juuri etämuskari. Oikea muskari on tytön lempijuttuja, mutta tämä etäjuttu ei ole oikein vakuuttanut häntä. Hieman siis perässä vedettävyys -meininkiä tiedossa...
Mutta se toisaalta tietää jälleen ajankulumista, heh.

Kun hoidot etenevät

Heh, kirjoitan nähtävästi aina juuri ennen tilannetta, jolloin asiat etenisivät. Nytkin kulutan aikaa siihen, että lähden kohta ajelemaan sairaalalle ja lapsettomuuspolille, saamaan uusia suuntaviivoja ja suunnitelmia. Kävi nimittäin niin, että viikko sitten pääsin viimein aloittamaan pistokset (Gonal-F)! Kertaalleen olen käynyt jo polilla tarkistuttamassa tilanteen, ja tuolloin, viime perjantaina, sanottiin, että punktio olisi jo tulevana perjantaina tai maanantaina. Aika hurjaa. Mutta tänäinen kertoo taas enemmän. 

Viime kerrasta aika on todella kullannut muistot. Muistan tavallaan, että olo oli hatara ja huimaava jossain vaiheessa, mutta en todellakaan muistanut, että se alkaisi jo niinkin pian kuin toisen pistoksen jälkeen! Keskiviikkona nimittäin ajattelin, että voisinpa käydä vielä hiihtämässä. Aikataulullisten syiden takia oli mentävä silmät sikkurassa yövuoron jälkeisten unien jälkeen, mutta halu hiihtämään oli kova. Sen olin päättänyt, että tällä viikolla en enää menisi. Mutta voi, mikä olo  olikaan tuon hiihtoreissun aikana ja sen jälkeen! Huh, niin tukala ja ikävä. Lenkit jäivät sitten siihen. Rekrytoin miehenkin tekemään viikkosiivouksen viikonloppuna, mutta eihän siitä mitään tullut. Nimenomaan siitä, että olisin malttanut vain olla; siellä minä sitten huitelin imurinvarressa varovasti kumarrellen. Ja sen kyllä sitten huomasi seuraavana aamuna, kun huimasi ja teki pahaa. Uskomatonta, että tuollaisestakin.

Olen päättänyt, että hyperstimulaatiota ei tule ja että menemme tuoresiirtoon.
Sehän ei todellisuudessa ole lainkaan omista päätöksistäni kiinni, mutta noin olen päättänyt.
Jos yhtään minusta on kiinni, niin tuoresiirto tehdään. Tällä kertaa otan oikeasti todella varovasti kaiken liikkumisen suhteen, Sen vuoksi onkin ihan hyvä, että työt loppuivat torstaina, ja palasin nyt keikkailulinjalle. Huomaan, että huilaaminen saa olon paljon paremmaksi, sillä liike selvästi provosoi tukalaa oloa. Ja onhan se tukalaa, kun munarakkuloita kasvatellaan tavallista suurempaa määrää...

Viime yön olen jälleen nukkunut katkonaisesti ja valvoskellut. Sinänsä on ihan hyvä, että on ollut muutakin mietittävää, kuin nuo hoidot, mutta ei tämä silti tee asioita helpommaksi. Pari viikkoa sitten tein kaupat kännykästä ja liittymästä, ja olen nyt usean reklamaation ja käynnin myötä selvitellyt asiaa, ja menen tänäänkin käymään liikkeessä. Niinpä oikeastaan tuntuu, että viime yönä stressasin nimenomaan tuota puhelinasiaa polikäynnin sijaan... 

Mutta ei kai se auta, kuin lähteä autoa kaivamaan esiin lumen alta ja lähteä kuulemaan suunnitelmia.
Toivotaan parasta.