Tämän piti olla aivan toisenlainen kirjoitus

Tämä kirjoitus oli tarkoitus tehdä junassa kotimatkalla. Siten, että pikkuinen Säde olisi minulla jo matkassa. Mutta kävikin taas niin toisin.

Totuttuun tapaan edellinen yö ennen polikäyntiä oli huono. Ahdisti mennä taas ultrattavaksi, toivoa ihan älyttömän paljon, ja samalla tietää, että siitä huonosta uutisesta olisi maksettava. Sen jälkeen olisi jälleen aika koota itsensä, valmistautua toivomaan taas seuraavassa kierrossa. Ultrattiin ensin kohtu.
"Tosi hyvältä näyttää!", hoitaja ja lääkäri hymyilivät. Kuristi. Odottakaahan vain! Huonot uutiset ovat vasta munasarjoissa...
Pian kuitenkin selvisi, että munasarjat näyttivät niinikään hyviltä - siis aivan lamaantuneilta lääkityksen vaikutuksesta.
"Ensi viikolla on varmasti siirto!", hoitaja suomensi minulle.
Alkoi tärisyttää ja olo muuttui vakavaksi. Tuli itku.
Kerroin olleeni niin varma siitä, että tälläkään kertaa ei tulisi hyviä uutisia.
"Olen ajatellut, että jos tästä kierrosta ei ala raskaus, niin pääsenpä sitten ensi kesänä uimaan, kun laskettu aika ei ole heinäkuussa," kerroin omia tsemppauksiani.
Lääkäri ja hoitaja olivat ihania.
"Onko jotain, mitä voisimme tehdä?", he kysyivät. 
Eipä tuossa oikeastaan muuta. Ihana tuokin.
Siitäpä sitten lähdin herkistyneenä eteenpäin, juttelemaan osastonhoitajan kanssa työasioista.  Hieman piti itseä koota asian suhteen, vaikka esimies onkin tietoinen kuvioistamme.

Iltapäivällä sain tiedon, että siirto tehtäisi lähes viikon päästä. Sain ohjeet tukilääkityksen aloittamiseen sekä ohjeet paikan päälle tulemisesta. Alkoi piinaava odotus. Kehittelin kaikenlaista puuhaa päiville, jotta ne vain kuluisivat ripeämmin. Oli jännää lopulta sanoa, että tällä viikolla ja sitten huomenna on siirto. Pian haen pakkasukkomme kotiin. Olin mielessäni alkanut kutsua häntä Säteeksi. Ja myönnettäköön, että mieli oli lähtenyt suunnittelemaan jo vaikka mitä, alkaen vaunujen hankkimisesta vauvan vaatteisiin, työkuvioista sisarussuhteisiin.

Koitti keskiviikko-aamu. Kävin hermolenkillä koiran kanssa, annoin Huldalle aamupalaa, keräsin itselleni eväät mukaan, huikkasin ovelta "Moikka!", ja hyppäsin auton kyytiin. En pystynyt kuuntelemaan matkalla mitään, halusin vain olla. Ajoin puolisen tuntia rautatieaseman parkkiin, josta olisin noussut toiseen kaupunkiin menevään junaan. Parkissa huomasin, että olin saanut kaksi puhelua yksityisestä numerosta.
Tiesin.

Pian tuli kolmas puhelu.
"Olen pahoillani, mutta siirtoa ei voida tehdä. Alkio ei selvinnyt sulatuksesta."

Istuin vielä pitkään autossa. Itketti. Ilmoitin miehelleni. Laitoin viestiä myös ystäville, jotka tiesivät suuresta päivästä. Katsoin, kuinka juna aikanaan lähti liikkelle. Minun olisi pitänyt olla sen kyydissä.
Tuntui niin pahalta ja itketti, Lopulta oli lähdettävä takaisin kotiin. Olin tosin ollut jo vähällä ilmoittaa töihin voivani sittenkin tulla iltavuoroon, jonka olin perunut siirron vuoksi.
Mutta eihän siitä mitään olisi tullut. Itku tuli pitkin päivää, ihan satunnaisissa tilanteissa. Oli ihan kamala olo. Väsytti. Yhtäkkiä oli todella vaikea löytää mitään suuntaa mihinkään. "Mitä nyt? Mitä me nyt odotamme?!" Totta kai oli paljonkin juttuja, joita oli edessä, ihan jo alkaen Huldan 2-vuotisjuhlista. Mutta olin vain niin kamalan väsynyt. Pettynyt. Surullinen. Ahdistunut.

Tiesin, että seuraavaan IVF-hoitoon olisi 4 kuukauden jono, ja ilmoitin heti polille, mitä oli tapahtunut ja että jatkaisimme vielä. Sen päätin, että en ala maanisesti haalimaan tekemistä ja suorittamista, jotta helmi-maaliskuu olisi jo. Sitä paitsi omissa skenaarioissani tuolloin ei kuitenkaan ehditä tekemään vielä mitään muuta kuin elättelemään suuria toiveita päivä toisensa jälkeen, vajoamaan pettymyksiin, rakentamaan uutta toivoa ja taas pettymään karvaasti. Siis varsin raskasta tunnevuoristorataa. Puhumattakaan fyysisestä puolesta, jolloin joutuisin taas pistämään hormoneita itseeni, menemään punktioon ja... voi ei.

Pala palalta olo alkoi helpottamaan.
Jo samana päivänä vietimme kullanarvoista päivää perheen kesken ja saimme juteltua miehen kanssa. Päivä oli oikein kaunis ja kävimme ihailemassa luontoa. Jälleen kerran oli niin hassua huomata, kuinka iso, taitava, oppivainen, rohkea ja utelias kokeilemaan on tuo meidän (tuolloin lähes) 2-vuotiaamme!
Seuraavana päivänä ystäväni tuli käymään ja toi yllättäen kukkia. Juteltiin, oltiin vaan. Teki hyvää. 
Kolmantena päivänä kaikki tuntui vielä merkityksettömältä, "ihan samalta". Ajoin iltavuoroon, itketti. Apulaisosastonhoitaja tuli käytävällä vastaan toivottaen tervetulleeksi.
"Miltä tuntuu tulla töihin?", hän kysyi iloiseen tapaansa. Itku pyrki taas silmiin.
Kerroin, että töihin on oikeasti tosi kiva tulla, mutta nyt on tällaista.
Sitten olo oikeastaan helpotti. Oli hyvä olla töissä, keskittyä johonkin muuhun.
Kotona löysin jääkaapin täydeltä tätini yllättäen tuomia suppilovahveroita!! 
Ja niin alkoi synttäreiden valmisteleminen ja lopulta rakkaan tyttäremme juhlat.

Nyt on uusi viikko ja huomaan olevani ihan kamalan väsynyt. Tavallaan löydän intoa ja iloa eri asioihin, mutta sitten samaan aikaan ahdistaa koko viikko. Toki olen aivan itse sopinut joka päivälle sosiaalisia juttuja, perjantaille pitkän työvuoron, josta suoraan menen viikonlopun leirille perheen kanssa. Sielläkin olen vastuuhommissa. Vähän sellainen hassu olo: tavallaan tosi hyvä, kun on kaikkea, mutta samalla "huh". Oikeastaan tosin kaipaan vain ihmisiä ympärilleni, ja tiedän, että kaikki, jokainen päivä, menee hyvin. 

Oloa helpotti myös se, että siirtoa varten aloitetut kaksi lääkettä on nyt purettu ja lopetettu sunnuntaina. Helpottaa, ettei tarvitse ottaa enää lääkkeitä. (Kerrottakoon tosin eräs tilanne apteekista. Menin hakemaan lisää toista lääkettä, jolloin miesfarmaseutti alkoi tutkia kulmat kurtussa pakettia. "Tää annoshan on valtava!" Hän halusi sittemmin varmistaa, tarvitsenko lisää. Sen verran tuo kommentti jäi tosin vaivaamaan, että kävin kauppareissun jälkeen kertomassa olostani. Kerroin, että tiedän vaihdevuosilääkkeen annoksen olevan normaalisti kolmannes tuosta, mutta käytän sitä nyt sattumoisin lapsettomuushoitoihin ja menossa kohta pakastealkion siirtoon. Että tulen sitten hakemaan lisää lääkettä, jos raskaus alkaa. Hieman tahdikkuutta, kiitos. Toki asettelin sanani hiukan rauhallisemmin, ja keskustelu oli molemminpuolin hyvä. )

Mutta nyt uusi päivä. Odotan kovasti, että uusi kierto alkaisi lääkkeiden lopettamisen jälkeen. Ja pakkohan se on myöntää, että toivo luomuraskaudesta itää. Voi tätä toivon ja epätoivon vaihtelua.

Ärsytystä ja valmistautumista huonoihin uutisiin

Turhauttaa ja oikeastaan jopa kiukuttaa. Ärsyttää ainakin.

Tänään on poliaika (reilun 1,5 tunnin päästä), mutta tuntuu vain niin typerältä mennä taas sinne kuulemaan, että mitään ei voida taaskaan tehdä. Näin minusta tuntuu. Mitään ei kuitenkaan tapahdu. Ja silti toivon niin paljon, että tapahtuisi.

Vatsanpohjassa on kutissut jo monta päivää. Uni on ollut huonoa (osin tosin Huldan vuoksi). Olen yrittänyt ajatella jännityksen johtuvan eilisestä työvuorosta tai muusta, mitä näinä päivinä on tapahtumassa, yrittänyt suunnata ajatukset niihin. Mutta eihän siitä vain pääse mihinkään: sydän hakkaa tuhatta ja sataa, vatsaa kipristää, olo on levoton, koska tänään on taas poliaika. Se, joka määrittää taas hetken tulevaisuutta. Vaihtoehtoja on vain kaksi: joko siirto voidaan tehdä, tai sitten ei. Yritän miettiä jo valmiiksi jälkimmäisestä tuloksesta selviämistä, sillä joka tapauksessa tulen taas pettymään. Parempi ehkä kuitenkin miettiä heti polin jälkeen olevaa keskustelua osastonhoitajan kanssa. Huh. Näinköhän minulle jää lainkaan voimia jatkaa kiertämään kirppiksiä Huldan talvivaatteiden ja synttärilahjan toivossa. 😅

Olen joskus miettinyt myös sitä, mitä se tarkoittaisi, jos tulisin raskaaksi ja saisimme toisen lapsen. Mitä se tarkoittaisi meille ihmisinä, vanhempina, lapsettomuuden kokeneina? Olen ollut aika varma siitä, että yhden lapsen saaminen ei ole riittänyt korjaamaan sitä rikkonaisuutta, pettymystä, surua, itsesyyttelyä ja ahdistusta, joka on tullut lapsettomuuden myötä, ainakaan lopullisesti. Toki olen onneksi saanut vahvistusta naiseudesta ja saanut sillä tavoin eheytyä. Olen vihdoin myös tuntenut kuuluvani johonkin, siis vanhempien porukkaan. Olen saanut paljonkin korjaavia kokemuksia, saanut tuntea, että myös minun vartaloni pystyy kantamaan ja kasvattamaan sisällään ihmistaimen, synnyttämään ja ruokkimaan hänet. Elämän ihmeellisyyksiä.

Toisaalta tietty kaipuu useammasta lapsesta on ollut aina. Luultavasti lapsettomuusvuosien jälkeen jo hetkellinenkin epäonnistumisen kokemus, epävarmuus ja epämääräinen odottelu, oman vartalon toimimattomuus (eli kuukautisten puuttuminen) ja ympäriltä kuuluvien vauvauutisten (haluan korostaa, että ihania uutisia ovat olleet!) yhtälö on kuitenkin saanut vanhat kivut palaamaan. "Kaikki muut!!" -ajatus liittyy tavallaan myös sellaiseen "onnistumisen" ja "epäonnistumisen" kategoriaan. Olenkin lähtenyt hiukan haastamaan itseäni kysymällä, että kokisinko olevani huono ja epäonnistunut ihminen, jos meille ei tulisikaan toista lasta. No, kokisin. Koen jo nyt. 

Tiedän selviäväni, kun asiat ovat lopullisia. Tiedän löytäväni keinoja jo nyt, keinoja, joihin suunnata huomionsa ja energiansa. Kuten vaikka tämän päivän uutisiin. Yritän tsempata itseäni jo valmiiksi: jos lasta ei vielä tule, niin voin tehdä enemmän töitä ja uida koko kesän (=jos tästä alkaa raskaus, olisi laskettu aika heinäkuussa, eikä uiminen olisi enää järkevää juuri ennen synnytystä tai sen jälkeenkään 😉).

Joten. Vaihdan vaatteet ja hyppään autoon. Onpahan nyt alla talvirenkaat. Eilen lähdin lumiukon rakennuspuuhien jälkeen iltavuoroon ja illalla ajelin sateessa kotiin. Näistä kun ei koskaan tiedä.

Ehkä väsymys kolkuttelee olossa

Huomaan taas, että ultra ja mahdollinen pettymys ja epävarmuuden siirtyminen ovat alkaneet jännittää. Toiveet ovat kaikesta pyrkimyksistä huolimatta pitää jalat maassa korkealla. Mieli on ollut aika apea. Olen pohtinut rankalla kädellä omaa äitiyttäni ja oikeastaan erilaisten onnellisten elämäntilanteiden näkeminen ympärillä on saanut mieltä surulliseksi, vaikka samalla olenkin iloinnut valtavasti muiden puolesta. Yritän ymmärtää ja antaa aikaa tunteilleni. 

Olen aika ajoin palannut raskauden aikaisiin blogiteksteihini, ja eipä nekään hirveästi helpota oloa. Se on sellaista katkeransuloista, kai. Mielessä pyörivät hetket ristiäisapuna, kummitytön hoitoreissulla, hetki uuden pariskunnan ja heidän toiveidensa äärellä, Pieni merenneito -musikaalin rakkaustarina ja nyt käsillä oleva hetki, kun vien ilolla tekemäni kakun ystäväni vauvan nimiäisiin. Ja onkohan serkkuni vauva jo syntynyt? Mitenköhän eräs ystäväni voi alkuraskaudessaan? Ja olipa kiva nähdä toista serkkuani ja hänen pientä poikaansa. Että niin! Näitä riittää! 

Samallahan tässä peilaa voimakkaasti omaa tilannettaan, toiveitaan ja haaveitaan. Se olisi vain vartin mittainen hetki, kun pieni pakkasalkio siirrettäisi! Mutta sitä hetkeä on joutunut odottelemaan epävarmuuden keskellä jo monta kuukautta.

Toisinaan tuntuu, kuin voisi ottaa elämänsä uusiksi. Menisivätkö asiat toisin? Olisimmeko eri tilanteessa? Olisinko toisenlainen? Osaisinko olla parempi äiti, puoliso ja ystävä? Tehtyjä juttuja ei saa tekemättömäksi, ja elämäni on kulkenut niin, kuin on. Miksi juuri nyt mieleni on apea, miksi melankolia on se, mihin taivun? Ehkä olo tästä jo pian hellittää, kun tahti hiukan hidastuu. Ehkä väsymys alkaa tuntumaan ja mieli käy kierroksilla.

Joten vatkaamaan kermaa ja pakkaamaan autoa viedäkseni nimiäiskakun. Sentään sen tiedän osaavani. Päälle pensasmustikoita, murskattuja Domino-keksejä, mintun lehtiä ja hopeakuulia, niin uskoisin kakun sopivan pieniin ja kuulemma rentoihin juhliin.

Epävarma olo

Ilo siitä, että uusi kierto alkoi aivan itsestään on jo ehtinyt hälvetä. Tilalle on alkanut hiipiä jännitys, kun sain kuulla poliajan ensi viikolle. Kolmas kerta toden sanoo? Pääsisinkö vihdoin pakastealkion siirtoon?

Kaiken vauvakuumeilun lisäksi poden myös huonommuutta. Ehkä vauvavuoden riittämättömyyden ja epävarmuuden tunne ottavat vain toista. Murehdin sitä, miten olen hoitanut Huldaa. Olenko sittenkään osannut? Mitä kaikkea tekisin toisin, jos nyt voisin! Tavallaan pieni osa siitä vauvakuumeesta on myös sitä, että haluaisin osoittaa (eniten itselleni), että osaan ja riitän minä. 

Ja jälleen minusta tuntuu, kuin olisin ainut ajatusteni kanssa. Kaikki muut tietävät tismalleen, mitä tehdä eivätkä vahingossakaan ole epävarmoja.

Voi että, minua ärsyttää tämä piirre itsessäni! Haluaisin olla taitavampi, osaavampi, tietävämpi, kätevämpi ja kokonaisvaltaisesti parempi. Siis itseäni parempi.

Mutta ei kai siinä. Elämä on oppimista. Ainakin Hulda on rakastettu, siinä en ole epäonnistunut.

Etenemättömyyttä ja väsymystä

Jos olin siinä luulossa, että pääsisin kirjoittamaan jotain sellaista, joka liittyisi asioiden eteenpäin menoon, niin huhheijaa, ei todellakaan ole niin!
Viime kerralla kirjoitin siitä, että ultrassa olikin nähty ovulaation jo olleen ja silloinen hoitokierto keskeytettiin. Ja minkälainen toivon ja epätoivon ruljanssi siitä sitten lähtikään!
Pieni toivo liittyi siihen, että jos ovulaatio olisikin tullut hyödynnettyä. Olisiko raskaus luonnollisesti kuitenkin mahdollista? Ja mikä tuo olo oli? Kiinnittymistä? Entä tuo vuoto?
Kunnes epäilyksille ei enää jäänyt tilaa: kierronpäivä 16 muuttui ensimmäiseksi ja uusi kierto oli alkanut.

Tällä kertaa ajatuksena oli yrittää siirtoa luonnolliseen kiertoon, joka jo valmiiksi stressasi. Tuleeko ovulaatiota enää uudelleen ja mitä, jos se tuleekin viikonloppuna?
Kierron alku sattui vielä melko stressaavaan vaiheeseen, joten jo pelkästään ovulaatiotestien tekeminen tuntui todella turhalta. Mitä jos alitajuisesti vain stressaan ovulaatio  tiehensä!
Päätimme kuitenkin yrittää jo kotona, jotta ei kävisi niin, että ovulaatio olisikin mennyt jo ohi siirtoa ajatellen. En tosin tiedä, saako niin tehdä...
Testeihin ei kuitenkaan piirtynyt kuin korkeintaan hiukan haaleaa tummempi testiviiva, jonka tulkitsin kuitenkin negatiiviseksi. Ja sekin haalistui seuraavana päivänä. Ovulaatio-oireista ei ollut tietoakaan. Edellisen yön ennen polikäyntiä kp 11 valvoin taas tuttuun tapaan. 
Ja vaikka olo ei ollut kovin positiivinen, oli pettymys silti aika kova. Olinhan kuitenkin laskenut mielessäni, milloin mitäkin suunnilleen tapahtuisi. Totta kai sitä aina toivoo, vaikka ihan epämääräisestikin. Lääkäri oli hämmentynyt kierrostani ja mitä ultrassa näkyi. Samalla puolella kuin viimeksikin oli jotain. Oliko se munarakkula vai kysta, se oli epäselvää. Käskettiin tulemaan viikonlopun jälkeen uudelleen. 
Ja niin: kystahan se. 
Seuraavaksi kokeiltaisi jälleen lääkkeellistä kiertoa.

Olo alkaa olemaan melko väsynyt. Melkein tekisi mieli pyyhkiä tuo lause pois, sillä en silti osaa sanoa suoraan olevani väsynyt. Tekisi mieli sanoa, että pikkulapsiarkihan se on vain tällaista. Mutta miksi? Miksi yrittäisin sanoa väsymykseni johtuvan sellaisesta, joka on muka paljon ilmiselvempää, vaikka tosiasiassa väsymyksen syynä on jotain sellaista, jota ei konkreettisesti ole? Terä kaikesta tekemisestä on poissa. Nukun huonosti (etenkin ennen polikäyntejä), olen "kierroksilla" ja aika ajoin ärtynyt. Omaa oloa tulee syynättyä ärsyttävän tarkasti. Googlesta tulee haettua milloin mitäkin tietoa ja "tietoa". Viimeiseksi keksin, että minulla on varmaankin ennenaikaiset vaihdevuodet. 

Kyllä tämä taas tuntuu meidän perheessä. 
Odottaminen. Epävarmuus. 
Mitä voi millekin ajalle suunnitella (jos koronan tuomia rajoituksia ja mahdollisia uusia rajoituksia) ei lasketa vielä? Entä jos uusi kierto alkaakin ja tulee poliaika? Olemme molemmat väsyneitä ja kuormittuneita. Silti hoitojen keskeyttäminen tuntuisi turhalta. Vastahan me taas jatkoimme niitä. Mutta tämän tavallaan piti olla ihan helppo, lyhyt juttu. Vaikka samalla tiesin, että eihän se niin mene. Ikinä. Jo pelkästään yhteen hoitokertaan pääseminen voi viedä monta kuukautta. Pitkä aika ilman mitään tavoitepäivämäärää. Viikosta toiseen, kuukaudesta toiseen odottamista, toiveikkuutta, epävarmuutta, tsemppaamista, itsensä kokoamista ja seuraaviin juttuihin keskittymistä. 

Jostain syystä olo on kuormittuneempi ulkopuolelta tuleviin asioihin liittyen, joskin moni asia on myös sellainen, joka antaa päiville muuta mietittävää. On iloisia ja onnellisia, surullisia ja harmillisia uutisia. On omituisia tölväisyjä lähipiiristä, joista ei oikein saa kunnolla otetta eikä voi ottaa puheeksi. On ihania puolukkamättäitä, joiden keskelle pääsin monen vuoden tauon jälkeen. On kikatusta ja käkätystä, pienten käsien tiukkaa halausotetta. On Syke-sarjaan keskittymistä (jee, katson pitkästä aikaa jotain), on musiikin kuuntelemista ja pianon soittamiseen uppoutumista. On pitkiä keskusteluja. On auttamaan menemisiä. On epäselvyyttä, selvittelyä. On isyysloman odottamista ja koko perheen kanssa yhdessä olemista. On se tunne, että me selviämme.

Ristiriitaisuuksien ultraääni

No niin. Jos edellisen kerran kirjoitin, kuinka aika suorastaan juoksee ja on niin kivaa, niin voi sentään! Kuinka erilainen olikaan seuraava viikko! Ensin Hulda oli sairastunut jo edellisellä viikolla, joten olihan vain odotettavissa, että minäkin saisin flunssan. Koronatestiinhän sitä oli mentävä. Sen verran ruuhkautunutta oli, että kyttäsin testituloksia 5 päivää. Lopulta helpottava tulos luki Kanta.fi-sivulla (ei Omaolossa, kuten minulle oli kerrottu): negatiivinen! Suuntasin Huldan kanssa metsään juhlaretkelle.

Samalla viikolla siirryttiinkin jo seuraavaan vaiheeseen.
Terolut-kuuri loppui, ja jo saman tien alkoivat kuukautiset. Polin kanssa sovimme ajan ultraääntä varten.
Tällä viikolla olikin jännää, kun saattoi ajatella: "Tällä viikolla selviää, minä päivänä pakkasalkio siirretään!"
Oli jännää. Oli sentään jännää. Vaikka silti olo oli tavallaan rauhallinen. Onneksi päivät olivat täynnä puuhia ja ohjelmaa, iloista tekemistä ja leikkikeittiöllä kokkaamista.

Koitti vihdoin ultrapäivän aamu. Ajelin sairaalalle jännityksen ja rauhallisuuden sekamelskassa, joskin keskittyen siihen huomioon, että parkkikorttini oli hukassa, ja minun oli myös etsittävä uusi sisäänkäynti. 
Lisäksi käytin maskia, jonka olin saanut ohjeistuksena loppujen flunssaoireiden vuoksi.
Minut kutsuttiin vastaanottohuoneeseen, juteltiin niitä näitä ja sitten ultrattiin. Lääkäri kehui kovasti tilannetta, kunnes sitten hämmästyi. Hetken hiljaisuuden jälkeen hän totesi ihmeissään:
"Sä olet ovuloinut!"

Sielläpä se köllötteli, yksi suuri kehittynyt munarakkula. Tuollaisen, kun olisi päässyt joskus aikaisemmin näkemään (ja kokemaan), mutta ei todellakaan nyt. Ja kun sitten ruvettiin miettimään, niin kyllähän niitä oireita oli ollut. Olin ajatellut, että jos ovulaatiotuntemukset tuntuvat tältä, niin nyt varmaan olisi ovulaatio, jos sellainen olisi minulla. Mutta eihän se ole, ei minulla. Vaan kuinkas sitten kävikään. Lääkäri oli mietteissään, pohti tilannetta, halusi konsultoida. Arveli, että hoito täytyy todennäköisesti keskeyttää nyt. 
Pakkasalkiota ei voida siirtää.

Kyllähän se harmitti. Niin harmitti ja ärsytti. Tätähän se odottelu tosiaan taas olikin. Ensin tehdään ja odotellaan, käytetään lääkkeitä ja toivotaan. Sitten ei mitään.
Sain kokea tänään ihania kohtaamisia, välittämistä ja yhdessä oloa ystäviltäni, tuttavilta, omalta perheeltä ja ihanan iloisen toivotuksen kotiovella Huldalta: "MMOI!"
Hän juuri on se syy, miksi kivun terä ei ole enää niin terävä. Kipu on nyt pehmeämpi.

Iltapäivällä sain vielä soiton polilta ja vahvistuksen sille, että hoito keskeytetään.
Kyselin, että mitä tämä oikein tarkoitti, miksi näin kävi. Kukaan ei siis olettanut, että ovuloisin. Miksi ovuloisinkaan, kun niin ei ole juuri koskaan käynyt, eikä minulla ole omaa kiertoa. Hoitaja sanoi rohkaisevasti, että tämä tarkoitti vain sitä, että kroppani on alkanut toimimaan!
Eli tietyllä tavalla tosi hieno juttu.
Ainut vain, että sitä ei päästy hyödyntämään. Mutta jo polilla oli lääkäri iloinnut, että seuraavaksi voitaisi tämän vuoksi kokeilla siirtoa luonnolliseen kiertoon. Olen tosin skeptinen. Vaikka olisinkin ovuloinut nyt, niin mahtaisiko se tapahtua enää uudelleen, jo noin pian?
Se jää nähtäväksi.

Toki harmittaa. Tavallaan olen kuitenkin utelias. Ensiksikin on kovin jännää saada kokea ovulaatio (,joka siis meni jo), ja millaisia oireita siihen voi liittyä. Ja toiseksi olen myös iloinen, jos omaan hormonitoimintaani olisikin tullut muutoksia!
Ei siis auta, kuin jäädä tekemään sitä, mitä tässä ollaankin jo tehty: odottaa.

Aika ei työkengissä matele

Käytyämme polilla ja aloitettuani lääkkeen uumoilin ajan matelevan ja että tiedostaisin kuluvan päivän jatkuvasti. Ajattelinpa, että odottelisin malttamattomana ja kyllästyisin ajan kulumisen hitauteen. No voin sanoa, että näin taisi tapahtua parina ensimmäisenä päivänä. Se taisi olla sunnuntai. Ja nyt ollaan jo lauantaissa. Huomaan, että toden totta: enää yksi Terolut, ja sitten odotellaan vain kuukautisten alkamista ja ilmoittamista polille. Mutta jotenkin se ei ole enää edes päällimmäisenä mielessä. 

Nyt olen vain väsyneen onnellinen. Tunnen vartalossani, että takana ei ole mikään tavanomainen viikko. Tunnen, että ajatukseni ovat saaneet uutta virtaa, päässäni on raksuttanut erilaiset pohdinnat melkoisella vauhdilla, olen kulkenut kiireellä paikasta toiseen, kun samaan aikaan pitäisi olla ainakin viidessä eri tilanteessa, olen hikoillut suojavarusteissa, olen ajatuksissani hymyillyt ihan mahdottoman paljon. Toisinaan syömään on ehtinyt vaikka sitten vasta illalla, kun taas eilen lähdin ajelemaan kotiin yöllä, napattuani vauhdissa vain pari suolakeksiä ja muutaman Parrots-namun. Ja mitä ajattelen tästä kaikesta? Ihan mahtavaa!!

Tällä viikolla olen ollut ”takaisin remmissä”, kuten eräs työkaverini ihanasti sanoi. Tämä on ollut vain yksi kommentti, josta sydämeni on läikähtänyt. Olen tehnyt useita keikkavuoroja aivan ihanalla osastolla, ja vaikka vuorot ovat olleet superkiireisiä, niin olen niin onnellinen. Tietenkään tuollaista sairasta kiirettä ei kovin pitkää jaksa, mutta kuten eilenkin totesimme yhdessä työkavereideni kanssa, niin oli meillä sentään mukava ilta! Meillä oli hyvä tunnelma, jokainen auttoi toista, teimme töitä hyvillä mielin, ja jopa lääkärikin antoi palautetta, että meistä ei välity mikään stressaava kiire ja älytön hoppu.

Olen paljon kipuillut oman ammatillisen itsetuntoni kanssa viime aikoina. Toki olen tehnyt ajatuksissani aina erilaisia välitilinpäätöksiä, pohtinut, missä mennään ja mitä minun tulisi tehdä. Koen olevani paljon huonompi, kuin monet muut, monet opiskelijatkin. Koen olleeni osaston heikoin lenkki. Muistan vain ne kokemukset, joissa olen mokannut. Muistan ne, joissa en ole osannut. Koen, että vaikka olen ollut niin monta vuotta jo tietyillä osastoilla, minun ”kuuluisi” osata jo vaikka mitä. Fakta kuitenkin on, että vuoteni ovat olleet melko rikkonaisia, kun työkuvioni muuttuivat ja laajenivat, eikä tarkempi syventäminen yhden osaston laajaan potilasmateriaaliin ollut mahdollista. Sitten sijoitukseni on vaihtunut, olen ollut sairaslomilla raskauden aikana ja jäänyt lopulta äitiyslomalle ja hoitovapaalle. Vaikka työvuosia kuitenkin on jo melkoisesti, on outoa, jos minusta puhutaan ”konkarina”.

En oikein tiedä, kuinka tätä tulisi käsitellä. Olen ajatellut käydä juttelemassa osastonhoitajan kanssa mietteistäni, sillä samaan aikaan koen oloni niin vasta-alkajaksi, ja samaan aikaan yritän ymmärtää sitä faktaa, että esimerkiksi eilenkin minuun luotettiin niin paljon, että sain hoitaakseni osaston sairaimman potilaan. Ja hänen vointinsa myös helpottui illan aikana. Mikä siinä onkin, että omaa osaamiseensa ei pysty luottamaan? Totta kai hoidan ja teen, tiedän ja osaan paljon. Silti en pidä itseäni hyvänä hoitajana.

Pari päivää sitten mietin, että kuinka hienoa olisi opiskella uudelleen sairaanhoitajaksi. Nyt aikuisempana uskoisin siitä jäävän paremmin asioita mieleen. Voin sanoa, että kaksi ensimmäistä opiskeluvuotta, jolloin käytännössä opiskelimme paljon ja tärkeitä asioita, menivät minulla ruoan ja liikunnan kanssa kikkailuun. Muistan paljon enemmän ne palelemiset, hereillä pysymisen yrittämiset, ruoka-ahdistukset, turva-ruoat, liikunnat ja kaikki muut kamalat tunteet kuin ne opit, joita minun olisi pitänyt imeä koulun penkillä, kirjoista ja arvokkaista harjoitteluista. Vuosien varrella tapaamani opiskelijat ovat lähes poikkeuksetta tehneet minuun vaikutuksen. Niin osaavia, taitavia, fiksuja, tekeviä ja hoksaavia! Sydämeeni iskee silti joka kerta pieni piikki: en usko koskaan olleeni samanlainen. Minä olin huolissani vain omasta navastani. Nyt nuo luettelemani asiat ovat onneksi jo kaukaista historiaa, mutta silti tuntuu, että jonkinlaisia haamuja ja tapoja toimia on säilynyt pitkään. Ajattelen jo tässäkin ajassa, mitä olen ollut nykyisellä työnantajallani, on toimintatapoihini tullut muutoksia. Suurin vaikutus itselleni on ollut lapsen saaminen, ehdottomasti. Olen toki hoitanut työni parhaani mukaan, mutta huomaan silti saaneeni tekemisiini järjestystä, tehokkuutta ja reippautta, sellaista, mitä ei ennen Huldaa ollut.

Monisyinenhän tämä koko paletti on. Mieleeni nousee sana lempeys.
Lempeys on saanut nostaa enemmän päätään elämässäni. Se tuo päiviin rentoutta, iloa, letkeyttä ja spontaaniutta, jotka taas tavallaan ovat vaikuttamassa myös tehokkaampaan ja järjestelmällisempään tekemiseen (silloin, kun sellaisen aika on). Päivien ei todellakaan tarvitse olla tiettyihin (omiin) rutiineihin sidottua, vaan mennään tilanteen mukaan. Kun mielikään ei pane vastaan ja suhtaudun tilanteisiin lempeästi, myös energiaa jää hyvin niille asioille, joita on hoidettava.

Voisinpa siis soveltaa tuota samaa tapaa, lempeyttä, myös omaan ammatillisuuteeni.
Samalla haluaisin niin päästä ajassa eteenpäin, päästä järjestelemään työkuvioitani, tai ainakin tietämään, miten ne tulevat myöhemmin menemään. Oma toimeni on siellä, missä on, mutta sydän haikailee toisaalle…

Menneitä ei voi muuttaa. En voi elää opiskeluvuosiani eri tavoin, en voi uusia alkuvuosiani töissä, en voi tehdä mitään uudelleen. En myöskään voi hypätä tulevaisuuteen, kiirehtiä asioissa. On vain pyrittävä hyväksymään se, kaikki selviää ajallaan. On myös luotettava siihen, että osaan ja pärjään. Ja toisaalta: koskaan ei voi sanoa, että osaa kaiken. Työ on jatkuvaa uuden oppimista.

Tällä hetkellä en tiedä uusista keikkavuoroista, ja tunne vauhdikkaan viikon jälkeen on omituinen. On kuin jäisi vapaille tietäen palaavansa kohta taas töihin. Minäkin palaan, mutta en tiedä, milloin.
Mutta jos yksi sana kuvaisi oloani töistä, niin se olisi: olen aivan liekeissä.