"Monta lasta haluaisitte?"

Sosiaalisen ja varsin vilkkaan heinäkuun jälkeen on outoa ja orpoa katsoa elokuun kalenterisivua, jossa lukee vain muutama merkintä. Eräs isompi reissu siirtyi (taas), joten sekin vähän latisti oloa. Toisaalta en ole lainkaan huolissani; tekemistä ja puuhaa, ystäviä ja monenlaisia sosiaalisia juttuja tuntuu kuitenkin tulevan jatkuvasti. Heinäkuu on pitänyt sisällään myös uuden oppimisia, niin Huldan kanssa menemisissä, että ihan hänelle itselleenkin: konttaamista, tukea vasten seisomista ja pillimukista juomista. Sorminäppäryyskin on kehittynyt hienosti ruokaillessa ja ruoat maistuvat yleisesti ottaen. Ja miten monia uusia juttuja onkin koettu! On tehty piknik-reissuja, ensimmäistä perhereissua Suomessa, mökillä oloa, marjastusta ja ihan vain arjen keskellä puuhailua. On luovittu sään mukaan, kehitelty kivoja hetkiä arkeen ja välillä väsymyksen iskiessä kellahdettu molemmat sängylle pötköttämään. Ja tuo helle-aika! Mepä uitiin eräänkin viikon aikana joka päivä 1-3 kertaa! Melkoinen vesipeto tuo tyttö! Vaikka kuumuus koettelikin, niin onneksi rannalle ja myös mökille pääsi viilentämään oloa. Ja miten hauskaa olikin istuttaa tyttö laiturille vaippasiltaan, antaa vesimelonin palasia popsittavaksi ja sitten pestä tahmaiset kädet ja suupieli syömisen päätteeksi. Ylipäänsä sellainen tietynlainen rentous on tekemässä muuttotyötään meille. Koen olleeni jokseenkin rento tähänkin mennessä, mutta pientäsuurta murrostyötä on ollut vielä tuloillaan.

Ajatella, että jos palaisin töihin äitiysloman päättyessä, tekisin sen luultavasti ensi viikolla. Ensi viikolla!
Siitä olen kuitenkin hurjan onnellinen, että yhteiskunta mahdollistaa tällaisen vaihtoehdon jatkaa vielä hoitovapaalla vauvan kanssa kotona. Pidän kiinni tästä mahdollisuudesta, enkä pode tästä huonommuutta. Olen vain niin kiitollinen, että meillä on Hulda, ja koska hän vihdoin on, niin haluan olla häntä lähellä. Töitä ehtii vielä tekemään. Jonkin verran toki kaipaan jo kentälle, ja keikkailu on ollut mielessä kaiken aikaa. Se ei kuitenkaan ole mahdollista niin kauan, kuin minua tarvitaan imetykseen  viimeistään 4 tunnin välein.

Eräässä keskustelussa sivuttiin lasten lukumäärää. Hätkähdin, kun minulta kysyttiin, monta lasta haluaisimme. Havahduin siihen, että en itsekään ollut aikoihin miettinyt sitä, mitä minä haluaisin. Sitä on niin kauan ajatellut, että kunhan edes yhden lapsen saisi. Toki vauvakuume on jyllännyt koko ajan, ja toinen olisi vahvasti toiveissa. Mutta kaikki on tuntunut kovin epämääräiseltä. Kolmas olisi jo tosi, tosi iso toive, enkä edes uskalla vielä miettiä niin pitkälle. Tämä yksikin on niin valtava lahja.
Toisaalta huomaan itsessäni jo nyt pieniä surun oloja miettiessäni tilannetta, jos toista ei ala kuulumaan.
Toiset ovat yrittäneet tsempata, että ei sellaisia kannata vielä miettiä, vaan keskittyä Huldaan.
Toiset taas kertoneet niistä kumminkaimankissanhoitajannaapurinkaverista, joka rankkojen hoitojen jälkeen sai toisen luomusti.
Totta molemmat. Mutta pelkkä "keskityn 100% Huldaan ja tähän hetkeen" -ajatus ei voi olla vallalla koko aikaa, vaikka usein niin teenkin. Totta kai keskityn ja iloitsen hänestä, mutta mietin elämää muutenkin.
Ja totta kai on olemassa lukuisia onnellisia tilanteita, joissa toinen lapsi on tullut ilman mitään ulkopuolisia apuja. Mutta on myös niitä tilanteita, joissa näin ei ole käynyt. En voi tuudittautua siihen, että kuulumme ensimmäiseen joukkoon. Eihän kukaan lähtökohtaisesti kuvittele itselleen lapsettomuuden kokemustakaan.

Meillä on pakkasessa yksi alkio.
Yksi pieni pakkas-ukko, Huldan sisko tai veli.
Toivo luomusti onnistumisesta tietenkin on voimakkaana, eivätkä hoidot ole mikään kepeä juttu, jonne lähdetään fanfaarit soiden. Se edellyttäisi myös imetyksen loppumista ja moni taho pitää myös vuotta synnytyksestä aikarajana. Kuukautisia minun on aivan turha odottaa; luotto omaan kroppaani on aikalailla nolla. Joistakin aikamääreistä olemme mieheni kanssa keskustelleet, mutta silloinkin on molemmista tunnuttava hyvältä ja oikealta. Ja niin kauan, kuin imetys sujuu ongelmitta ja se on Huldalle tärkeää, en tule hoitojen vuoksi sitä lopettamaan. Kiirehän tässä ei vielä lainkaan ole.
Toisaalta sekin, että tietäisi uuden raskauden tulevan jossain vaiheessa, auttaisi.
Mutta eipä näitä kukaan osaa etukäteen tietää. Aika näyttää, enkä halua murehtia liikaa sitä, mistä en vielä tiedä mitään. Ja oikeastaan en edes ehdi sellaiseen; arki rikkonaisine öineen ja vastaavasti puuhakkaine päivineen vievät enemmän aikaa ja energiaa. Tästäkin riemuitsen jollain erikoisella tavalla: on aivan ihanaa olla pystyyn-nukahtamis-väsynyt vauvan vuoksi !! En vain siksi, että jostain epämääräisestä syystä olen väsynyt/huono/liian herkkä. Teen asioita vauvan vuoksi!