Onni on tässä ja nyt, vaikka välillä vähän väsyttääkin ja on vatsanpuruja

Elo täällä sujuu edelleen varsin mukavasti, päivä kerrallaan, rutiineja ja uusia asioita opetellen. Iloitsen joka päivä tästä uudesta elämänvaiheesta, ja eilen totesinkin iltapäiväkahvia mieheni kanssa juodessani (tai hommahan meni niin, että hän joi ensin minun rauhoitellessa vauvaa, jonka jälkeen hän otti vauvan syliteltäväksi ja minä sain juoda kahvini), että on oikeastaan kovin vaikea ajatella elämää ennen vauvaa. Tai totta kai sen pystyy muistamaan ja sitä miettimään, mutta tämä kaikki tuntui vain niin luonnolliselta. Etenkin sillä hetkellä se, kun näin mieheni suukottavan tyttöä. Eihän elämä muuta voisi nyt ollakaan.

Toki pelkkää onnea ja auvoa ei täälläkään koko aikaa ole. Vauvalla suurimmat muutokset ovat olleet D-vitamiinin aloitus, joka lienee alkuyön itkujen ja masuvaivojen syy. Saatuani tipat neuvolasta lompsin hakemaan vielä Rela-tippoja apteekista, jotta olo ei äityisi niin kovin pahaksi. Masujumppaa tehdään myös pitkin päivää, jos se vaikka helpottaisi rutinoita. Ja onhan vauvalla nytkin ajoittain aika kurja olla, mutta pahemminkin voisi varmasti olla. Muutamassa tunnissa on noistakin hetkistä selvitty.

Vauvan kieleen on myös ilmaantunut valkoista katetta, jonka itse toivoin olevan maitoa, mutta jota mieheni epäili sammakseksi. Neuvolan terveydenhoitajan arvio oli varovainen, mutta päätin silti aloittaa sammaksen luonnonmukaisen hoidon. Niinpä nyt penslataan kieltä ja varmuuden vuoksi myös poskia vichy-vedellä ja sitten puolukkamehulla (pakastemarjojen survoksesta saatua). Yllättäen puolukka saakin aikaan melkoisen imemisreaktion; olisikohan tyttö marjojen perään? 😃

Omien tunteiden kirjo näkyy ja tuntuu myös. Pääasiassa olo on onnellinen ja hyvä, ja jostain se kärsivällisyys, rauhallisuus, tyyneys ja jaksaminen vain tulevat, vaikka kello kahdelta yöllä, kun vaippaa on vaihdettu jo kolmasti tunnin aikana (kiitos D-vitamiinin) ja vauva itkee aivan hikimärkänä (tosin hän on kyllä sellainen tapaus, että kuumenee alta aikayksikön, siis fyysisesti).Todennäköisimmin asiasta on kiittäminen hormoneja; en pidä itseäni aivan noin tyynenä ja rauhallisena "normaalitilassa". Tunnistan tosin myös sen stressittömyyden omasta arjesta, että nyt minulla ei ole kiire yrittää saada vauva-arkea sujumaan parissa päivässä joutuessani palaamaan takaisin kolmivuorotyö-arkeen. Onneksi tuo vaihe ei vielä odota aivan pian. Mutta kyllähän väsymys tuntuu (ja näkyykin). Muisti pätkii, joskin on jo jonkin verran parantunut sitten alkupäivien. Väsyn myös herkemmin, ja päiviin ei todellakaan tule suunniteltua kovin paljon tekemistä ja/tai menoja. Loput mennään fiilis- ja tilannepohjalta. Välillä on päiviä, jolloin saa puuhattua vaikka ja mitä joko vauvan nukkuessa sängyssä tai sylissäni kantoliinassa, tai sitten me vain köllöttelemme sohvalla kirjaa lukien. Välillä ei vain jaksa. Joten itselleni opettelua ja armollisuutta: ei aina tarvitsekaan. Sitähän varten olen leiponut ja kokannut pakastimet täyteen ruokaa ja vierasvaraa. Enkä ole yllättäen vielä potenut huonommutta siitä, jos olenkin tarjonnut pakastimesta otettua vadelma-rahkamurupiirakkaa tai että vauva onkin itkuinen vieraiden tullessa. Sellaista se vain nyt on.

Väsymys. Niin. Eräänä päivänä itketti ja väsytti, ja sitten itketti ja väsytti, koska... itketti ja väsytti. Yritä nyt siinä sitten selittää, mikä on. Vauvahan oli ja on aivan ihana, mutta jotenkin vain kaikki muu tuntui juuri sinä päivänä tuntuvan todella raskailta. Tiskit, pyykit, ruoat, siivous, roskat, koira... Kun minnekään ei voi vielä mennä vauvan kanssa. Onneksi pääsin sittemmin vaunulenkille sekä purettua asiaa ystävälleni (itsekin äiti). Mieheni oli siis tuolloin iltavuorossa. No niin. Väsymys ja sen jatkumona tietyt tunteet tulevat ja menevät, enkä pitänyt tuotakaan mitenkään kummallisena. Seuraavana päivänä oli jo aivan eri tunne. Ja olinhan saanut nukuttua yöllä peräti neljä tuntia peräkkäin, ajatella.

Eräänä aamuna, vauvaa sylitellessäni, alkoi ihan itkettämään, kun mieleeni tulvi jälleen menneiden vuosien lapsettomuuden tuomat tilanteet, vaiheet ja tunteet. Muistin sydänjuuriani myöten ne hetket, kun odottelimme odotusaulassa ultrakäyntiä, tai kun kävin kiireessä työpäivän keskellä tarkistuttamassa tilanteen. Ja miten lääkäri pohti lääkkeiden vaikutusta, suunnitteli minulle lukujärjestystä lääkkeiden pistämisestä, määräsi lääkemäärän. Tai kun juuri siinä kierrossa vastetta ei ollutkaan. Kuinka jännittävää oli pistää itseään ensimmäistä kertaa, mutta joka muuttui varsin nopeasti sellaiseksi asiaksi, jonka kävi vain nopeasti tuikkaisemassa itseensä kesken työpäivänkin, vaikka kahvihuoneen yksinäisyydessä, jos muuhun ei ehtinyt. Miten hidasta olikaan laskea kierronpäiviä, toivon ja epätoivon sekamelskassa, kun samaan aikaan yritti hanakasti kehitellä kaikkea muuta tekemistä, puuhaa ja ajateltavaa. Lääke vaikutti tavallaan, laskinpa päiviä tai en. Muistin ne hetket, jolloin meillä kahdella kiristi ja todella paljon. Kumpikin suri tahoillaan ja purki oloaan toiseen, kyeten vain osittain selittämään asiaa. Ja paha olo meillä todellakin oli. Toki vuosiin mahtui runsaati kaikkea hyvää ja ihanaa; reissuja yksin, mieheni tai ystäväni kanssa, harrastuksia, luontokokemuksia, ammatillista kehittymistä, itseeni tutustumista, monenlaisten asioiden läpikäymistä ja hyvin paljon ihania, hauskoja ja kauniita muistoja. Iloitsen todella paljon siitä, että olen saanut kokea noita asioita. Mutta lapsettomuuden suruverho kuitenkin peitti osan näkyvyydestä, vaihtelevalla laajuudella. Milloin teimme päätöksiä pitää hoidoista taukoa, milloin toivo nosti jälleen päätään. Ja ne ensimmäiset askeleet kohti koeputkihedelmöitystä... Silloinkaan, keskellä rauhoittavan lääkkeen aiheuttamaa tokkuraisuutta, en kyennyt päästämään irti hoitajuudesta, vaan suhtauduin kaikkeen ammatillisesti. Ehkä pyrin sillä suojelemaan jotakin osaa itsessäni. Osan tunteistani sain ainakin vaimennettua. Kun eihän tästä kuitenkaan mitään tulisi.

Ja nyt hän tuhisi sylissäni. Eihän vauvan taustaa tule kovin usein mietittyä, eikä sillä lopulta ole paljoa merkitystä. Hän on nyt tässä, meistä kahdesta tullut, ja näin on hyvä. Oikein hyvä.
Luultavasti lapsettomuuden suru ei koskaan jätä taakseen, mutta ajan myötä se varmasti hälvenee. Onneksi tilalle on tullut tämä ihmeellinen, uudenlainen rakkaus.

Pelkkää surua ja murhetta ei elämä todellakaan ole. Välillä uppoudutaan tuohon onneen ja auvoon, intoudutaan soittamaan pianoa (hiljaa) vauva kantoliinassa, nuuskuttelemaan tuota pientä tyttöä tai sitten jumppailemaan ja laulelemaan tytön kanssa. Arki soljuu eteenpäin, ruokaa pitää laittaa, koti pitää siistinä, jos vaikka saisi ensi yönä nukuttua vähän. Arjen onnea on katsella vauvan kirkkaita silmiä, ihmetellä hänen ilmeitään ja muuttuneita piirteitään, kuunnella unen tuhinaa. Arjen onnea on myös saada syödä aamupala rauhassa, kun pesue, siis vauva ja koira, on hoidettu. Hetki äidin omaa aikaa, ja taas jaksaa. Elämä tulee vielä muuttumaan aikataulullisemmaksi, ohjelmallisemmaksi ja sellaiseksi, jossa on tehtävä ja saatava aikaan, tiedän sen. Siksi otan nyt kaiken vapauden nauttia tästä ainutlaatuisesta vaiheesta.