Olympiahuumaa ja kirjoneuleita

"Odotas... siis tässä on mennyt vasta neljä päivää, ja sä oot jo ihan sekopää?!", totesi mieheni pari päivää sitten. Jep, tiukkaa on tehnyt. Viikonloppunakin kiukuttelin kuin pahainenkin kakara sitä, että minun pitäisi ottaa rauhallisesti ja olla liikkumatta ja levätä. Sen juomispuuhan (3 litraa päivässä) pystyn kyllä huolehtimaan vaivatta, mutta voi sentään olin hyppiä seinille tämän muun kanssa. En saisi edes siivota, ja jopas alkoivat lattialla lojuvat koirankarvat pistää silmiini.
No niin, kenties hieman liioittelun makua, mutta aika lähellä totuutta kuitenkin. Olen suorittajaluonne, ja yhtäkkinen pakkolepo on ollut suoranaista tuskaa minulle. Rehellisyyden nimissä en ole aivan täysin onnistunut tässä hiljaiselossa, ja kyllähän syyllisyys hieman pisti omatunnossa, kun hoitaja jälleen kerran muistutti minua eilen puhelimessa heittämään pitkäkseni sohvalle.
Hyviä puolia tässä on ainakin se, että tulen katsoneeksi olympialaisia enemmän kuin ikinä, vaikka en aina olekaan ihan perillä kupletin juonesta. Saan myös viimeisteltyä ja toisaalta myös aloiteltua käsityöprojekteja. Lopulta niihinkin on alkanut olemaan energiaa. Aluksi nimittäin tuntui, että väsähdin ihan kaikesta todella nopeasti, enkä jaksanut miettiäkään kovin suurta aivokapasiteettia vaativia puuhia. Pianonkantta en ole avannutkaan, paitsi pölyjen pyyhkimisen vuoksi.
Niin, ja toisaalta olen saanut paljon muutakin mietittävää, kuin vain testipäivän odottelua. Olen tosin tehnyt raskaustestejä jo muutaman aamun "testatakseni Ovitrellen vaikutuksen loppumista". Mutta tuntuu, että oli tulos aamuisin mikä tahansa, en uskalla sanoa juuta enkä jaata. Kuten en nytkään. Ihan kuin näiden asioiden ääneen sanominen saisi jonkinlaisen taian raukeamaan. Ja toisaalta virallinen testipäivä on vasta torstaina, kahden päivän päästä. Tänään on kuitenkin "vasta" pp 12.

Vointi on ollut melko hyvä, mutta vatsa on edelleen kovin turvoksissa, ja iltaisin, öisin ja aamuisin olo on huono ja heikottava. Saatan alkaa jo illalla jännittämään yön ja aamun oloa, sitten herään aamuyöstä hoipertelemaan keittiöön juomaan, jonka jälkeen toivon parasta, että uni tulisi vielä. Aamulla kiipeän varovasti rappuset yläkertaan ja yritän pysyä pystyssä. Sinänsä olo on melko samanlainen kuin ennen sairaalareissua. Kovin ärsyttävää.
Mutta olen jo valmiiksi päättänyt, että sairaalaan en sitten kovin helpolla mene, jos lääkäri meinaisi niin perjantain käynnillä. (Totta kai menisin, jos käsky kävisi, mutta aika pitkin hampain.)
Kauankohan tällainen tilanne voi muuten oikeasti jatkua? Soitin tänään esimiehelleni ja kerroin myös, että tilanne saattaa myös pitkittyä, sillä näin oli minulle sanottu sairaalassa. Hurjaa.

Olen huomannut mielen puolustus- ja suojautumiskeinojen olevan kyllä melkoisia. Olen havahtunut keskellä ristiriitaisia pohdintoja. Saatan jopa ajatella haikeasti joitain tekemättä jätettyjä reissuja, jos raskaus alkaisi tästä. Tai huolehtia siitä, kuinka pitkä liikuntatauosta meinaa tulla. Yllättäen jahkailen jo joitain ruoka- ja juoma-asioitakin, joita raskaana ollessa ei saisi nauttia.
Sitten koittaa syyllisyys. Miten voin edes ajatella tuollaisia?? Enkö muka halua lasta, jota on yritetty jo kohta 6 vuotta?? Millainen ihminen oikein olen? Mutta huomaan, että mieleni on kehitellyt kaikenlaisia suojamekanismeja, jotta en tipahtaisi aivan älyttömän korkealta. Jotta minulla olisi jotain, johon keskittyä, jos uutiset eivät olekaan toivottuja. Sitten lähden taas Lappiin vaeltamaan. Ja minä niiiiiiin pidän liikuntapäivänä, kunhan tästä rauhallisesti ottamisesta päästään! Ja reissuun! Sinne lähden!
Koska faktahan on, että totta kai minä ihan oikeasti, todellakin, aivan älyttömästi haluaisin tämän lapsen. Jos Itu on nyt tarttunut ja aikoo matkata kyydissäni riittävän kauan.
Pitäisiköhän nielaista purkillinen Erikeepperiä...