Pari päivää sitten isäni kyyditsi minut ja kanootin rannalle ja lupasi tulla poimimaan minut sitten illalla. Lähdin kiertämään saarta mukanani eväät, upouusi kuksa ja ai-että-niin-innostunut-mieli. Olin jo ensi metreillä aivan pakahtua onnesta. Järvellä taas! (Täytyy tosin mainita, että en suinkaan päässyt melomaan, vaan soutamaan. Näin ollen olin liikkeellä venootilla.)
Mikä sydämen rauha ja riemu, hehkeä onni ja autuus! Siinä sitä sitten soudeltiin menemään, lihasten tehdessä töitä, mielen rauhoittua katseen viivähdellessä luonnon upeissa maisemissa. Pysähtelin missä halusin, rantauduin silloin, kun teki mieli mennä uimaan tai haukata vähän evästä. Kävin jopa hakemassa kaikki kaksi geokätköäkin saarelta ja sen naapurisaarelta. Illan päätteeksi saavuin vielä "meidän rannalle", jossa olen viettänyt lapsuuteni kesiä. Pulahdin viileään veteen vielä kerran, hipsuttelin paljain jaloin hiekalla ja puiden lomassa, istahdin rannalle ja vain tuijotin järvelle. Mieli leijaili korkeuksissa, kiitollisena. Kuinka tällaista kauneutta ja upeutta voikaan olla? Ja mikä etuoikeus, että sen pääsee kokemaan noinkin käsinkosketeltavin tavoin! Hyvä, kun maltoin lähteä paluumatkallekaan, mutta uudet seikkailut mielessä. Toisaalta kroppa alkoi olla jo sen verran kipeä ja väsynyt, että lepokin olisi voinut olla paikallaan. Olihan päivässä tullut soudeltua noin 23 kilometriä lähes kylmiltään.
Jos olen saanut nauttia luonnon rauhasta, niin olen myös iloinnut ystävistä. Olin kutsunut kylään kaksi hyvää ystävääni, joiden kanssa tapaamme muutamia kertoja vuodessa. Kiireisten aikataulujen ja eri paikkakunnilla asumisten vuoksi yhteisten aikojen löytäminen on välillä kiven takana. Mutta niin vain sain tänään hakea nuo kaksi rakasta juna-asemalta mukanani piknik-eväät. Miten ihanaa olikaan voida laittaa meille hyvää syötävää, miettiä kaikki kukista ja serveteistä pöytäliinaan ja jälkiruokaan myöten. Yrittää saada toisille mukavaa ja rentoa oloa. Niin nautin tuosta.
Kuinka ihanaa olikaan istua puistossa kahden rakkaan ystävän seurassa, napostella eväitä, jakaa ajatuksia ja olla vain. Sai olla juuri sitä, mitä on. Ja kelvata. Sai vuodattaa, mitä oli mielen päällä, sai iloita siitä, mikä juuri nyt oli ilona. Ja sitä varten me olimme toisillemme. Ystäviä.
Miehen kanssa on ollut myös ihanaa. Olemme kokeneet hyviä ja meitä voimauttavia hetkiä. Paljon olemme juttelemisen ja paljon odotetun "hengailun" lisäksi tehneet asioita. On laitettu uudella innolla kotia, poljettu pitkin maita ja mantuja, nautittu kesästä, mökkeilty ja eletty hetkessä. Olen saanut etsiä geokätköjä Miehen kanssa (kätevää, kun toinen on niin pitkä 😉) ja haaveilla niin mustikoiden keräämisestä kuin reissuista. Hyvä kun suun vuoroa on saanut!
Ja välillä tunnit loppuvat päivästä, polkaistaan käyntiin jo seuraava, kun ajatusten virta vain jatkaisi kasvuaan. Silmät sädehtivät, hymy on herkässä. Elämä! Täällä me ollaan!!
Mutta totesin eilen, että lapsettomuus on mahdollistanut kovin monta omaan kasvuun liittyen. Olen iloinnut siitä, kuinka omanlaisia juttuja olen voinut tehdä ja myös huomata, että ne ovat juuri hyviä ja juuri minun näköisiä asioita. Ei minun tarvitse esimerkiksi verrata kotiani joihinkin huippubloggareiden kauniisti sisustettuihin mustavalkoisiin koteihin. Ei minun tarvitse potea huonommuutta omista kokkailuistani verrattuna joihinkin trendikkäisiin taidonnäytteisiin. Ei ei ja ei. Koska minä tiedän, mistä pidän, mikä on tyylini, tapani ja haluni tehdä asioita. Minä tiedän, että en ole pintamuodin perään, vaan hieman jopa retrohenkisemmän. Tiedän, etten koe oloani täysin kodikkaaksi valkoiseksi vuoratussa kodissa, vaan värit ja kukat tuovat lämmön. Ja mitä tulee harrastuksiin... Äh, miksi edes yritän selittää kenellekään, mitä ja miksi olen jotain? Ei minun tarvitse, sillä olen onnellinen elämästäni ja siitä, millainen se on. Voin sanoa suoraan, että olen taputtanut tänään itseäni olalle, sillä keksin niin ihania juttuja piknikille - kuulosti tuo liian ylpeältä tai sitten ei. Mutta kai nyt kiitosta saa välillä itsellekin antaa.
Tämä on ollut suurten päätösten ja ajatuskuvioiden kesä. Paljon työtä, mutta paljon paljon hyvää.
Ja minulla on kutina, että tämä ei ole vielä tässä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti