Unikoulua ja pohdintaa imetyksestä

Yöt ovat olleet hyvin katkonaisia koko Hulina-Huldan elämän ajan. Minä hoidin häntä yöt, sillä hyvin usein hän saattoi vielä syödä maitoa (tai olla rinnalla) 3-15 kertaa. Toisaalta halusin tukea työssä käyvän mieheni jaksamista vuorotyössä. Silti ajatus yösyöttöjen lopettamisesta alkoi jo tulla mieleen syyskuun paikkeilla, tytön ollessa 10 kuinen. No, tuli leiri, reissu, pitkät sairastelut, muutto ja synttäreiden järjestelyt. Ajatus unikoulusta tuntui huonolta tuohon saumaan.

Unikoulu itsessään jo sanana on saanut itsellä karvat pystyyn. En taatusti jättäisi lasta yksinään itkemään pimeään huoneeseen! Lapsen itkulla on aina joku syy, ja siihen on vastattava!
Sain kuitenkin tietää lempeämmistä keinoista, ja koska kuljin jo päivät aivan sumun vallassa (en ole saanut kertaakaan nukuttua päiväunia), aloin olla jo aivan valmis öiden rauhoittamiseen -kunhan se todella tapahtuisi lempein keinoin. Iltanukutukset olimme saaneet jo muutettua niin, että tyttö ei nukahtaisi enää rinnalle. Tieto siitä, että mieheni olisi jäämässä isyysvapaille (hurraa!!!) sai meidät päätymään siihen, että hän hoitaa unikoulun vapaiden aikana.

Nyt takana on kolme yötä. Huomasin, että tehtävä oli miehelle oikein kunniatehtävä, ja minulla ei todellakaan ollut mitään huolen häivää hänen pärjäämisestään. Olihan hän maailman paras iskä tyttärellemme. Huomasin silti itse olevani aika jännittynyt. Miten Hulda pärjäisi? Itkisikö kovasti? Miten voin vaatia tällaista mieheltäni (no hei haloo! Itsehän olen nukkunut tosi huonosti reilun vuoden...)? Miten minä pärjäisin?

Koitti aamu. Raotin silmiäni uuden peittoni (tämäkin tuli valjastettua käyttöön) alta oikaisten raukeita jäseniäni. Kuulin jostain itkua ja kohta mies toi tytön luokseni. Tämä hihkui minut nähdessään ja konttasi sängyllä luokseni tähdäten pienen suunsa suoraan kohti kivikovia rintoja. Vilkaisin kelloa. Hyvänen aika! Olin nukkunut (ensimmäistä kertaa yli vuoteen) yhteen mittaan 7 tuntia! Mies sen sijaan kellahti nukkumaan ja sanoi yön olleen aika rankka.
Toinen yö kului hiukan huonommin, myös itselläni. Hulda oli heräillyt kovasti, takertunut mieheeni tämän yrittäessä laskea hänet omaan sänkyynsä ensin rauhoiteltuaan tyttöä. Lopulta koitti aamu, ja Hulda pääsi syömään.
Mutta kolmas yö! Johan sentään, kuin oppikirjasta (tai siis neuvolan terkan suusta). Sepä menikin jo paremmin, sillä Hulda oli huudellut unissaan muutaman kerran yön aikana, mutta ei ollut havahtunut kovasti itkemään, vaan oli rauhoittunut itsekseen jatkamaan uniaan. Mies ei ollut käynyt kertaakaan tytön huoneessa. (Ja minä nukuin 7,5h kuin prinsessa konsanaan.)
Tämähän on oikein luksusta!

Unikoulu ja yöimetysten lopettaminen on kuitenkin tuonut yllättäen vastaan myös imetyksen lopettamisen kokonaan. Itsellä on ollut toive pitkästä imetyksestä, ainakin lapsentahtisesta. Toki taustalla on voimakkaana myös toisen lapsen yrittäminen, ja hoitoihin ei voi lähteä imettämisen aikana. Hulda ja imetys ovat kuitenkin minulle nyt tärkeämpiä. Eihän sitä koskaan tiedä, jääkö imetystaipale ainutkertaiseksi. Ennen unikoulua rinnalla käyntejä tuli vuorokaudessa 8-12, mutta nyt huomaan yhtäkkiä, että parina päivänä kertoja on ollut radikaalit 4!!

Eilen aloin jopa hieman kriiseilemään (noh, tekemään luopumistyötä) imetyksen loppumisesta, ja älähdin miehelleni, että onko nyt tarkoitus lopettaa imetys kokonaan? Ilman, että olen ollut tietoinen asiasta? Minäkin reagoin siihen!!Ei se tarkoitus toki ollut ollut, mutta huomasin mieleni yhtäkkiä täyttyneen luopumisen surusta, haikeudesta, meidän kahden hetkien jäämisestä, siitä koko imetystaipaleesta, joka on kestänyt jo 1 vuoden ja 2 viikkoa. Aivan en osaa edes jäsennellä ajatuksiani, sillä se herätti minussa jotain alkukantaista surua. Toisaalta halusin heti alkaa järkeilemään ja miettimään mahdollisuuksia, jos imetys todella jäisi pois. Mitä se mahdollistaisi, mitä se tarkoittaisi? Mietin ihan omia harrastuksia, menoja, reissuja, mutta myös omaa hormonitoimintaa, kropan toimimista (myönnän, myös muuttumista) sekä mahdollista uutta raskautta tai lopulta hoitoihin hakeutumista. Kaikki tuo kieltämättä houkutteli.
Mutta en ollut mitenkään valmistautunut henkisesti siihen, että imetys tulisi pian loppumaan. Ja sen pitäisi todella mennä lapsentahtisesti, jos olisi loppuakseen jo nyt.
Jotenkin tuntui lopulta kovin helpottavalta, kun Hulda kömpi luokseni syömään iloisesti hihkuen.Ja hän söi. Ja söi. Ja söi. Jossain kohtaa oli sydämen sulattava hetki tytön hymyillessä ja hyristessä tyytyväisenä, käsi rinnallani. Kuinka tuollaista voisi kieltää?
Tämän aamun perusteella imetyksen loppumisesta ei ole pelkoa, sillä pienin tauoin imetystä tuli lopulta kestämään pari tuntia, kunnes tyttö suorastaan sammui päiväunille.
Jos nyt ihan yksi muutos kerrallaan, niin pysyy äidinkin pää paremmin mukana.

Flashback! Hulda 1 viikon ikäisenä. Oltiin aamukahvilla ja -maidolla.

Synttärityttö!

Muistan vuoden takaa intoilleeni, että sen kerran, kun meillä järjestetään ristiäiset, niin ne tehdään sitten kunnolla! Ystäväni nauroi tuohon, että odotahan vain, kun pääset järjestämään synttäreitä.
Kuinka oikeassa hän olikaan!

Pari viikkoa sitten saimme viettää tyttäremme ensimmäisiä syntymäpäiviä. Olin toisaalta toivonut, että ne eivät olisi olleet ihan niin nopeasti muuton jälkeen, mutta minkäs teet. Juhlia ei kuitenkaan siirrettäisi. 💜
Pari viikkoa kuluikin flunssan kanssa kotia laittaessa, uuden talon käytön opettelussa ja juhlien suunnittelussa. Innostuinpa sitten toden teolla selailemaan taas kaikenlaisia reseptejä, miettimään koristeita, ompelemaan ja tilaamaan kuvia koristeeksi seinälle. Kutsuimme paikalle isovanhempien ja kummien lisäksi ystäväperheitä, joissa oli suht samanikäisiä lapsia. Leivoin ja touhusin innoissani, ompelin viirinauhaa ja löysin kirppikseltä aivan ihanan asukokonaisuuden tytöllemme. Pakastin täyttyi herkuista, niin aikuisten kuin lasten, mutta mitä lähemmäs juhlapäivä tuli, sen pienemmäksi juhlaväki oli käymässä. Flunssa, kesärenkaat, kihomadot ja samanaikaiset juhlat koituivat ymmärrettäviksi esteiksi, ja hiukan jo aloin suremaan synttäreiden pienuutta. Huldahan nyt ei niistä juuri tajunnut, mutta silti koin erikoista harmia juuri hänen puolestaan. Tilanne onneksi kääntyi voiton puolelle, ja lopulta meillä oli aivan ihastuttava joukko perhettä ja ystäviä juhlimassa tyttöämme ja viettämässä mukavaa iltapäivää.

Oli ihana seurata pienten lasten leikkivän leluilla keskellä tupakeittiötä, limittäin, lomittain, jokainen omissa leikeissään, sulassa sovussa. Iloinen puheensorina (ja toisaalta myös 90-vuotiaan isoisäni kuulolaitteeton monologi) täydensi lasten iloista höpinää. Lauloimme syntymäpäiväsankarille onnittelulaulun ja kutsuin kaikki hakemaan kahvipöydästä syötävää. Oli ollut ihana suunnitella kokonaisuutta, laittaa hyvää meille tulijoille ja nyt keittää heille kahvia. Miten mukava oli myös huomata uuden kotimme toimivuus tällaisella porukalla. Hyrisin ilosta katsellessani väkeä kodissamme.
Elämä oli juuri nyt niin hyvää. Meillä oli tämä ihmeemme, tyttäremme, saimme asua kauniissa talossa (ja saaneet laitettua sitä kivasti!) ja ympärillämme oli joukko perhettä ja ystäviä. Mitä muuta ihminen voisi vielä kaivata?

Muuta en osaa oikein sanoa ihanasta päivästä. Jos ristiäisissä ainoa "murhe" oli ollut pöydillä koristeena olleiden jalankuvien vino rivi, niin nyt ainoa harmini oli ollut se, että en ollut saanut ajoissa Ifolorilta tilaamiani valokuvia Huldan elämän varrelta. Onneksi kummi tietämättä tästä etukäteen oli pelastanut tilanteen tulostaessaan ihania kuvia tytöstä.
Itseni yllättäen innostuin toden teolla väsäämään koristeita, ja lisääkin olisin tehnyt, jos aikaa verhojen ompelulta ja kodin laittamiselta olisi jäänyt. Ompelin tosin lopulta vain viirinauhan, vaikka yritystä oli enempäänkin. Tarjolle laitoin kahvin ja teen lisäksi kahta suolaista piirakkaa (kasvis-feta ja kasvis-pesto), suklaa-vadelmakakun, jonka päällä oli voikreemi ja suklaaganache, kurpitsakakkupiirakkaa, puolukka-toffeekeksejä sekä kurkku- ja porkkanatikkuja ja viinirypäleitä. Halusin huomioida myös lapsia tekemällä heille oman kakun (bataatti-kinuskikakku) kuppikakkujen muodossa sekä apinaeväitä. Ainakin Hulda tykkäsi kuppikakkunsa kermavaahdosta ja vadelmasta.
Hiukan kiireessä nappasimme pari kuvaa perheestä, mutta varsinaisia 1-vuotiskuvia olemmekin sitten jo pariin otteeseen yrittäneet ottaa...

Juhlia onkin sitten riittänyt!
Viikonloppuna vietimme jo toista isänpäivää, ja sen sekä seuraavana päivänä alkavan isyysloman kunniaksi halusin laittaa meille oikein kunnon brunssin kera kakun. Ai sentään, oli taas niin mukavaa laittaa. Brunssi todella tuntui erityiseltä; ei sitä meinaa vieläkään tottua ajatukseen, että saamme ihan oikeasti viettää isän- ja äitienpäiviä!

Eilen pääsimme sitten kaksin käymään kaupungilla sekä lunastamaan heinäkuun synttärisankarin lahjaa. Vanhempani tulivat hoitamaan Huldaa ja vein mieheni nepalilaiseen ravintolaan syömään ja sitten elokuviin. Romanttinen brittikomedia tosin vaihtui lennosta amerikkalaiseen sotaelokuvaan, mutta kunhan sentään pääsimme elokuviin! Ilta oli aivan ihana, ja se vain parani kuullessamme, kuinka mukavasti kotona oli mennyt.

Sitten olikin jo aika siirtyä lempeän unikoulun toiseen yöhön....
Siitä seuraavalla kerralla. 😉
Miten muuten olisikaan paljon kerrottavaa! Tunneryöppyjä vanhojen lelujeni löytämisestä, Huldan niistä innostumisesta, puheen kehittymisestä ja kaikesta mahdollisesta!

Tutun kivun paluu

Saimme eilen vieraaksi tuttavan Huldan ikäisen tytön kanssa. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa, päästä taas vaihtamaan kuulumisia ja ylipäänsä nähdä.
Kierrettiin uutta kotiamme, juteltiin samalla myös heidän vasta valmistuneen talonsa tilanteesta, puheltiin lasten kehityksestä ja touhuista.
Yhtäkkiä satuin huomaamaan jotain tämän tuttavan vatsan seudulla. Ennen kuin ehdin kunnolla noteeraamaan koko asiaa, hän jo kertoo kuulumisia:
"Niin, ja sitten meille on tulossa toinen huhtikuussa!"
Oli se kyllä hieno uutinen ja onnittelin häntä halaten.
Mutta se jokin kuristi saman tien. Meinasin jo mennä aivan lukkoon, mutta niin vain sain koottua itseni, joimme kahvit ja lasten leikkien lomassa juttelimme jo tuosta uudesta elämänvaiheesta, kuluneesta raskaudesta ja tuttavan mietteistä kahden pienen kanssa elämisestä.

Olo on edelleen raskas.
Olen jo aiemminkin kuullut vielä läheisemmiltäkin vauvauutisia, ja olen vilpittömästi ollut onnellinen näistä. Mutta jokin siinä on, että lähes saman ikäisen vauvan äiti, siis tuttavani, lähtee jo toiselle kierrokselle... Jokin siinä pistää ikävästi. Tuttu tunne laskeutui heti ylleni uutisen kuultuani. Se liian tuttu... Ja vaikka meille ei tulisikaan toista näin pian, niin toisesta ei silti ole mitään takeita. Se epävarmuus... kalvava epävarmuus. Nytkin olen aivan varma, että suunnilleen kaikki, joilla on Huldan ikäinen lapsi, ovat pian saamassa uutisia seuraavasta vauvasta.
Illalla hieman itkettikin, vaikka onhan tämä nyt vähän hassua.
En silti voi tunteelle mitään, enkä ole enää moneen vuoteen uskonut lauseeseen: "No, onhan teillä jo tämä yksi." Se on pikemminkin loukkaus. Ei se yksi vie pois sitä lapsettomuussurua.

No niin, nopeasti hutaistu tekstintekele, sillä oikeasti nyt olisi jo korkea aika tehdä jotain hyödyllistä. Tyttö nukkuu kuistilla ja minun olisi tarkoitus tehdä ruoka ja vihdoin paneutua erääseen mielenkiintoiseen kirjoitusprojektiin (jonka salasanankin olin ehtinyt hukkaamaan kaiken muuttotouhun keskellä... En ole pistänyt tikkuakaan vielä ristiin koko projektin suhteen!). Join luvattoman (kenen mukaan?!) monta kuppia kahvia, ikään kuin buustatakseni itseeni energiaa ja virtaa, vaikka käytännössä olen vain vetkutellut ihan kaikkea. Huoh. Olisi kai ihan kiva saada nukuttua jossain kohdin.

Nyt heippa jälleen.
Luultavasti märehdin tuota surua vielä tovin, mutta ainakin olen jo hyvän matkaa kuorimassa kurpitsaa ja pilkkomassa porkkanaa, kun tyttö jossain vaiheessa herää. Toivottavasti olen saanut aikaan enemmänkin.

P.S. Palaan jossain vaiheessa synttärikuulumisiin. Ne sentään ansaitsevat sellaisen kertomisen, johon kipu ja suru eivät kuulu.