Ysäri on täällä taas!

Se taisi alun alkaen lähteä siitä, kun tulimme mieheni kanssa muistelleeksi joitakin lapsuusajan juttuja; olivathan molemmat eläneet lapsuutensa ja varhaisnuoruutensa 90-luvulla. Oi ne Nami nami -vanukkaat, Backstreet Boysit, Rice Crispiet, Puuhamaa-mainokset ja pihaleikit! Me nyt ehkä olemme eräänlaisia nostalgian nälkäisiä, ja vaikka oma nuoruuteni menikin 60- ja 70-lukuja ihaillessa (ja sittemmin 30-vuotissynttärini retroteemalla pitäessä), niin kyllä se omakohtainen kokemus tietystä vuosikymmenestä vain saa aikaan melkoisen muistojen ja fiilistelyn ryöpyn! Olen jo vuosia seurannut Nuoruusdisko-nimistä blogia, ja sittemmin lukenut saman kirjoittajan ja nimisen kirjan. Melkeinpä sitä toivoisi voivansa päästä takaisin sinne nappiverkkareiden, merkkareiden, lämäreiden, salakielillä kirjoitettujen viestilappujen ja kouludiskojen maailmaan takaisin! Aikaan, jolloin oli (uskallettava) soittaa kaverin kotiin, esittäydyttävä vanhemmalle voidakseen sopia kaverin kanssa kyläilystä. Ja... no niin. Taas lähti tuo muistelu.

Tänä kesänä 90-luvun teema on jotenkin erityisen sinnikkäästi pyörinyt ympärillämme. Teimme alkukesästä retken erääseen kotieläinpuistoon, joka oli aika lailla juuri sellainen, kuin omassa lapsuudessani unohtamatta "Touhutaloa", joka piti sisällään monenlaista ehtaa ysärikamaa. Ai että se kultainen lapsuus ja nuoruus! Mies taisi todella hurahtaa tuolla reissulla, sillä sittemmin on jutuissa pyörineet erilaiset lelut, musiikki, ohjelmat ja sarjakuvahahmot. Kotiin on myös ilmaantunut erilaisia jo ysäriltä tuttuja karkkeja, kuten irtokarkkeja (älä vain minulta kysy eri karkkien nimiä. Tässä olen huono.), Chewitsejä, Dumle-tikkareita ja Oukki-Doukkeja. Eräänä iltana hän sitten puhelemaan siitä, kuinka hauskaa olisi järjestää ysäriteemaiset juhlat. No mutta! Herrallapa sattui olemaan synttärit juuri tuloillaan, joten ennen kuin hän oli ehtinyt mitään perumaan (kyseessä on hyvin vaatimaton tapaus. "Ei nyt minua varten. Tuskin kukaan edes tulee."), olin jo laatinut vieraslistan ja parin tunnin päästä lähettänyt kutsut. Nämä tosin nykyaikaisesti Whatsapp-ryhmän kautta; kuinkakohan postin laita olisi ollut...

Niinpä sitten koitti viimein tuo odotettu juhlapäivä, ja oikeammin odotettu teemajuhla. Olin käynyt pienen retken vanhempieni varastoon tehden löytöjä: Barbie-nukkeja, VHS-kasetteja (Leijonakuningas! Flubber! Mr. Bean! Aladdin!), jonkinlainen vaihto-osainen pelikone ("Game Baby"), omia koulukirjojani, "hissan" vihko, kutsu omille synttäreilleni, sanakokeita ja jopa Nami nami -purkin! Mies lisäsi kokoelmaamme muutamia täällä olleita tavaroita, joten saimme kasaan aika kivan pienen "ysärinäyttelyn". Siihen yhteyteen lisäsin vielä tuon aiemmin mainitsemani Nuoruusdisko -kirjan. Löysin vanhemmiltani myös vanhoja vaatteita, ja niinpä omat vaatteeni olivat valmiina. Puin ylleni varsin värikkään hame- ja paita-yhdistelmän, jonka äitini oli ommellut aikoinaan itselleen. Huldalle löysin minullakin käytössä olleen niinikään äitini tekemän sini-ruskearaitaisen t-paidan. Mies sen sijaan löysi ihan tavallisesta vaatekaupasta (Jack&Jones) ysärihenkiset vaatteet, sillä onhan tuo vuosikymmen nyt aika kovassa huudossa. Myös ystävämme olivat ilahduttavasti panostaneet pukeutumiseen. Oli flanellista ruutupaitaa, vyölaukkua, verkkapukua, kolmiraitaverkkareita ja kukkamekkoa. Eräs paikalle tulijoista sen sijaan sanoi, että koska on syntynyt vuonna -90, niin hänhän on jo itsessään ihan aitoa ysäriä! 😉

Päivä ja osin ilta koostui rennosta yhdessäolosta, herkuista ja muutamista ohjelmanumeroista. Menua suunnitellessa ensimmäinen mieleen tullut asia olivat mokkapalat, ja ne jo oikeastaan ehdin unohtaakin tarjoilupöydästä (onneksi tajusin lopulta tarjota niitäkin)! Kakuksi tein perinteisen kermakakun mansikkapäällisellä, mutta täytteeksi laitoin ysärihenkeen banaanin siivuja ja säilykepersikkaa. Tarjolla oli myös coktail-tikkuja, Raffel- ja Hot rod -sipsejä dippikastikkeineen sekä huolella valittuja irtokarkkeja. Myöhemmin illalla puuhasimme yhdessä lämpimiä voileipiä niin, että jokainen sai tehdä itselleen mieluisat leivät. Varsin mieluisia tarjottavia tuntuivat olevan.

Ohjelmaksi olimme kehitelleet ysäriaiheisen tietovisan, joka sisälsi mieheni valitsemia kuvia (Trolli, Paluu tulevaisuuteen 3, Polle, Salaiset kansiot...) ja minun musiikkiarvoitukseni (Aqua- Barbie Girl, The Backstreet Boys- Larger than life jne). Oikeastaan illan hitiksi muotouikin sitten perinteinen onginta, jossa jokainen sai käydä heittämässä ongen päässä roikkuvan kestohevi-pussin lakanan toiselle puolelle. Varsin valikoiva kala taisi olla, kun aika ajoin alkoi utelemaan kalastajan nimeä. Tuo kala olikin nimittäin valinnut "likoille" ja "pojille" omat palkintonsa. Niinpä hevi-pussit pitivät sisällään erilaisia ysärijuttuja: saippuakuplapurkkia, karkkikaulakorua, Chewitcejä, (omasta tarrakokoelmastani lahjoittamiani) tarroja jne. Olin kehitellyt ohjelmaan vielä pullonpyörityksen, mutta se jääköön seuraavaan kertaan. Sen sijaan otimme muutaman erän Uno-korttipeliä.

Huldasta sananen. Mikä juhlija! Hän otti aamupäivällä pienet unet heräten kello 10:30, mutta sitten ei tietenkään voi nukkua, kun juhlat ovat käynnissä! Hän todella jaksoi koko päivän juhlia, leikkien milloin toisen vauvan seurassa, milloin eri ystäviemme kanssa, pirteästi ja välillä ruokaillen hyvällä ruokahalulla. Lopulta kaikkensa antaneena olikin hyvä nukahtaa kantoreppuni kyydissä. Voi pientä juhlijaa.

Olkoonkin, että tästä kehittyi melkoinen raportti juhlista, mutta ajatuksia se kyllä on herättänyt. Toki jo aiemmin olemme keskustelleet paljon siitä, kuinka jotkin asiat olivat paljon paremmin ysärillä. Mutta koska juhlia varten teemaan on tavallaan tullut vielä enemmän sukellettua, niin todella jotkin asiat ovat myös edelleen vahvistuneet. Ehkä nyt pinnalla on eniten kyläilykulttuuri, vähempi kännykällä oleminen ja enemmän yhdessä olemista, yhdessä tekeminen, luontoretket ja liikunta. Mieheni on myös peräänkuuluttanut yksinkertaisempaa tyyliä. Tämän voi ymmärtää monella eri tavalla, mutta koimme molemmat niin, että ehkä elämän rytmi ja vauhti oli tuolloin 90-luvulla rauhallisempaa ja verkkaisempaa. Ja tavallaan sitä kohtihan me olemme olleet nyt menossa. Nyt jo huomaan korostuneempia vaikutuksia, ainakin näin tuoreeltaan: haluan yhä vahvemmin jättää kännykän sivuun viettäessäni perheeni kanssa aikaa sekä pyrkiä löytämään arjen keskeltä iloja tekemällä asioita, välillä vaikka pienellä vaivallakin. Aina ei tarvitse matkustaa Eurooppaan löytääkseen onnen, vaan se voi tulla vastaan jo ihan retkeltä lähirannalle. Näin lueteltuna ne kuulostavat itsellenikin aika perusjutuilta ja sellaisilta, joita jo huomioin, mutta tuollaiset asiat tulivat itselleni vahvemmiksi, ehkä jo Huldankin myötä.

Oli myös hauska huomata minun ja mieheni eroavaisuudet reagoinneissa. Kun juhlat olivat lauantai-iltana ohitse olisin kovin mielelläni puhua pälpättänyt kaikesta mahdollisesta, intoillut, hehkuttanut ja iloinnut. Mieheni sanoi ehkä kerran, että oli kyllä kivaa. Vasta sunnuntai-iltana hän alkoi pohtimaan, että hän haluaisi niin kovasti sanoa jotain juhlista, mutta ei tiedä, mitä sanoisi, koska oli niin kivaa! Tuntui kuulemma siltä, kuin juhlat olisivat olleet hänen pitämättä jääneet 30-vuotisjuhlat, ja kuinka otettu hän oli ollut kaikista ihmisistä. Kuinka upeaa ja silmiä avaavaa oli nähdä, kuinka paljon meillä on ystäviä elämässä.

Vaikka jokaisessa aikakaudessa ja vuosikymmenessä on omat hyvät ja huonot puolensa, niin toivottavasti ysäriltä jääneet hyvät asiat muistuisivat mieleen ja tulisivat osaksi nyky-elämää.
Tänään kännykän käyttö vähemmälle ja suuntaamme Huldan kanssa rannalle. Siellä kävimme jo eilen aika spontaanisti ja tyttö pääsi ensimmäistä kertaa uimaan järveen - ja rakasti sitä! Illan hengasimme takapihalla vilteillä leikkien.

P.S. Mutta on siinä mokkapalan maussa sentään jotain, joka hivelee lapsuuden nostalgiamakunystyröitä... Jotain kovin... miten sen sanoisi... turvallista ja lohduttavaa, ennen kaikkea onnellista.

Millainen vauvavuoden pitäisi olla?

Me reissattiin tosi paljon; joka viikonloppu oli täynnä suunnitelmia.
Me tehtiin luontoretkiä, kokkasin Simppelin ruokia lapselle, tutkittiin kaikkea ympärillä olevaa. ja keskityttiin hetkeen.
Mä opiskelin toisen ammatin ja perustin yrityksen.
Vauva meni hoitoon puolivuotiaana ja mä lähdin töihin.
Me rakennettiin talo.
Me käytiin joka päivä jossain - vauvamuskarissa, perhekerhossa, avoimessa kerhossa, vauvauinnissa...

En etukäteen osannut ajatella, millainen vauvavuoden tulisi olla. Minulle riitti, että sain vauvan ja sitten mentäisi sen mukaan, mitä tulee vastaan ja mikä tuntuu hyvältä ratkaisulta missäkin vaiheessa. Etukäteen tuntui toisaalta ihanalta, että nyt saisi sukeltaa tuohon vauvamaailmaan, johon olin niin pitkään kaivannut. Sekin toisaalta tuntui loputtomalta varustelumatkalta. Kaikesta ei ehdi tai tajua edes selvittää, mitä pitäisi ja mitä ei todellakaan. Mikä jonkin koulukunnan mukaan on hyvä ja mikä taas todennäköisesti johdattaa lapsen ennen pitkää ongelmiin. Miten tehdä kauaskantoisia ratkaisuja, samalla kuitenkin nauttien ja iloiten hetkestä, siitä, mitä on vihdoin saanut. Miten myös huomioida koko perheen tarpeet niin, että kukaan ei kuormitu kohtuuttomasti, jolloin vauvan hyvinvoinnista on parempi pitää huolta. Ja ei - en todellakaan glorifioi kaikkea mielessäni ajatellen, että nyt pitää iloita ja nauttia. Väsymys ja hermojen koetus nyt vain kuuluu koko pakettiin, oli tausta vauvan saamiselle millainen tahansa.

Omat odotukseni keskittyivät pääasiassa juurikin hetkiin, arkisiin tilanteisiin ja ehkä muutamiin hieman isompiin juttuihin. Odotin innolla kokevani kaikkea sitä, mitä vauva-arkeen liittyy: vaipanvaihdot, imetykset, nukkumiset, vaatteiden valinnat, uusien vaiheiden opettelut, vauvan kasvaminen ja kehittyminen ja maailman katseleminen vauvan silmin. Ja ehkä suurimpana sitä tunnemaailmaa, joka kytkeytyy tuon ihmeen olemassaolon seuraamiseen. Nytkin sydämeni sulaa rakkaudesta, kun kuuntelen tyttömme jutteluja (ihan selvä "äi-ti!") ja katselen hänen touhujaan ja seikkailujaan. Ne ovat niitä juttuja, joita ei osaa selittää. Ei sitä voi ymmärtää, miltä todella tuntuu, kun oma lapsi oppii uutta. Omalla tavallaan olen myös tyytyväinen ja onnellinen päästessäni "äitikerhoon". Nyt todella tiedän, miltä tuntuu herätä ties kuinka monta kertaa yössä ja silti paahtaa koko päivä.
Tulevasta en osaa vielä haaveilla; mennään vaihe kerrallaan. Innolla odotan toki kaikkea uutta ja mitä voimme tehdä Huldan kanssa. Mutta samaan aikaan minulla ei ole mikään kiire. Nyt on tämä aika.

Noista mainitsemistani "isommista jutuista" odotan joitakin reissuja. Mitään ei edelleenkään ole varattuna, mutta jokin ajaa minua kuitenkin odottamaan reissuja. Siinäpä se onkin; eihän koko kesää nyt voi vain olla kotona! Ennen olen reissannut ja puuhannut melko paljonkin, ja kovasti haluaisin nytkin tehdä edes jotain. Huomaan myös miettiväni erilaisia vauvavuosikokemuksia. Monilla on ollut suuriakin juttuja vuoden aikana, kuten tuossa tekstin alussa kirjoitin.
Aika ajoin tulee jopa sellainen olo, että pitäisikö vauvavuonna tapahtua ja tehdä jotain mullistavaa (siis vauvan lisäksi)?
Luultavasti vain vertaan itseäni liikaa muihin kuvitellen, etten tee, ole tai osaa riittävästi, kuten muut.
Jokaisella perheellä on omat tilanteensa, hyväksi kokemansa ratkaisunsa, mutta myös pohdintansa ja epävarmuutensa.

Elän tällä hetkellä aikaa, jolloin Hulda opettelee kovalla tohinalla konttaamista, puhumista, ja syötäväkin olisi. Kaikkea samaan aikaan ja vieläpä öisin. Niinpä öisin heräillään alle tunnin välein jonkinlaiseen puuhailuun. Kaiken lisäksi tänä aamuna pieni touhuilija mittaili liikkeitään kovalla tohinalla ja aurinkoisesti hymyillen jo kello 6. No niin, mikäpä siinä.
Yritän pitää itseni sopivassa vireessä tehden erilaisia asioita, sillä voin sanoa olevani väsynyt. Ehkä myös jollain tavalla haluan pitää virettä yllä, jotta tulisi tehtyä edes jotain tai jotta "pakka" ei kaadu. En tiedä, kumpaa enemmän. Saan kyllä valtavasti iloa tehdessäni asioita ja tavatessani ihmisiä.

Tämä teksti on kyllä sekalainen tilkkutäkki; olenhan pysähtynyt kirjoittamaan tätä varmasti 8 kertaa, ja joka kerta hiukan eri näkökulmasta. Mutta sitähän toisaalta vauvavuosikin on; eri näkökulmia, kokemuksia, ajatuksia, oloja ja eloja.

Luen tällä hetkellä (kyllä! Luen!! Ja vieläpä kirjaa, joka ei ole niin sanotusti "hyötykäyttöön", kuten kokkaus-, kasvatus- ja sen sellaista kirjallisuutta) kirjaa, jonka olen lukenut ensimmäisen kerran vuonna 2014 tai 2015. Muistan sen puhutelleen minua jo tuolloin kovastikin, mutta nyt luen sitä uudesta näkökulmasta. Kirja on nimeltään What Alice forgot (kirjoittanut Liane Moriarty), ja ollakseen kevyttä kirjallisuutta, niin todella ajatuksia herättävä se ainakin on. Kirja kertoo Alice-nimisestä naisesta, joka eräänä päivänä herää jumppasalin lattialta kolautettuaan päänsä pahemman kerran. Hän luulee olevansa 29-vuotias esikoisestaan raskaana oleva vasta naimisiin mennyt nuori nainen, vaikka tosiasiassa onkin 10 vuotta vanhempi avioerosotkun keskellä oleva kolmen lapsen "täydellinen" äiti. Tuo itsessään on jo todella kutkuttava asetelma ("Mitä minusta on tullut? Miten? Mikä on vaikuttanut mihinkin? Voidaanko kaikki vielä palauttaa ennalleen?"), mutta nyt luen myös hyvin lämmöllä Alicen siskon, Elisabethin, kokemuksia. Hän on juuri tekemässä miehensä kanssa päätöstä päättää 6 vuoden tuloksettomat lapsettomuushoidot lukuisten keskenmenojen jälkeen. Kirjassa olisi montakin kohtaa, joihin haluaisin tarttua, mutta etenkin Elisabethin kuvaus vastasi hyvin omia tuntojani lapsettomuusvuosien aikana. Lihavointi on oma korostukseni ja sulkeissa oleva on ajatus, joka tuntui pysyvän, kun lapsettomuushoidot eivät onnistuneet.
"I remember thinking about how mothers were prepared to run into burning buildings to save their children´s lives. I thought I should be able to go through a bit more suffering, a bit more inconvenience, to give my children life. It made me feel noble. (But now I realize I´m a crazy woman running into a burning house for children who don´t exist. My children were never going to exist. They were always in my mind. That´s what so embarrassing about all this.)"Huomaan, että ei tuo ajatus silti kaukana ole nytkään, ja se oikeastaan nivoo yhteen pohdintani siitä, mitä vauvavuoden tulisi olla.
Sehän on vauvavuosi. Mitä muuta vuoden aikana oikeasti kuuluisi olla?
En koe arvoilleni hyväksi, että olisin vieroittanut Huldan rinnalta mahdollisimman aikaisin ja opettanut nukkumaan yksin omassa huoneessaan vain päästäkseni itse riennoilleni. Niille ehtii aikanaan. Nyt on aika olla Huldan kanssa. Mitä sitten, jos emme ole reissaamassa joka vaiheessa; niillekin ehtii.
Nyt on tämä hetki ja aika. Aikaa vauvalle ja meille.

Minä äitiyden takana

Hengähdän ja iloitsen suunnattomasti hetkistä, jolloin joko saan puuhattua asioita "ikuisuus to do -listaltani" tai sitten tehtyä omia juttujani jonkun katsoessa Huldaa. Ja menee vain tovi, kun tunteet ja ajatukset ovat toisissa mietteissä. Olen ennenkin ihmetellyt, että asensiko joku minuun vauvan synnyttyä jonkinlaisen äitikapselin (tunteet ja niiden sfäärit!) lisäksi myös osion, joka laittaa ajatukset menemään aivan vuoristorataa. Ulkoisesti minusta ei sitä ehkä huomaa; viime päivinä olen innoissani mennä touhottanut ikkunoiden pesun ja raparperilahjoitusten parissa. Mutta ajatuksissa raksuttaa.

Kohti minua

No kyllä, maailmani laajenee viikko viikolta. Kun Hulda mennä tohottaa ympäri asuntoa hihkuen koiraa ja seikkailuitaan (hän viittä vaille konttaa jo!) on minun jo alettava nostelemaan tavaroita Huldan korkeudelta turvaan. Mutta samaan aikaan huomaan tytön viihtyvän jo pidempiäkin aikoja seuraten koiraa tai tutustuessaan tähän suureen maailmaan. Sen sijaan, että joutuisin turvautumaan päiväuni-aikoihin (uh, aika turha toivo) tai sitten jonkun lastenhoito-apuun, niin olen viettänyt pitkät tovit ihan Huldan kanssa kaksin puuhaten! Voi, miten kiva tunne on tullut siitä, että olen saanut jotain aikaiseksi ja - heh, mikä parasta - olen saanut ruksia yli kohtia listastani, jossa nuo asiat ovat vain roikkuneet mukana. Aikaansaavuus on kiva tunne, erittäin kiva!
Oikeastaan kirjoitan noistakin vain siksi, että en tunnu millään pääsevän eroon siitä ajatuksesta, että olisin laiska. Lapsuuden peruja. Mutta se onkin sitten toinen tarina se.

Törmään tilanteisiin, jotka nostavat mieleen niitä kipeitä ja raastavia lapsettomuuden tunteita. Miten pohjattoman kipeitä ne olivatkaan, ja ovat!
Oli sitten kyse lehtijutusta, kirjasta, elokuvasta, tuntemistani ihmisistä; tunteet silti välittyvät ja nostavat taas omia tunteitani pintaan. On lopullisesti lapsettomaksi jäänyttä pariskuntaa, tulevia isovanhempia, jotka olivat jo luulleet, ettei sitä tulisi tapahtumaan. On monen keskenmenon jälkeen viime metrien raskausviikkoja, on taas niitä, jotka joutuvat luopumaan raskausajatuksesta. On sairauksien rasittamia vartaloita, raskauksia, joista ei voi vain nauttia. On kehoja, joihin on pistetty kilokaupalla hormoneja, ilman tuloksia. On plussatestejä, on myös lukemattomia pettymyksiä. On pelkoja, epäuskoa, epätoivoa, varovaista onnellisuutta, väsymystä ja itkuisuutta.
Samaan aikaan, kun itse saan lisää "vapauksia" huomaan myös pienen pelon varjostavan taustalla. Pelkään, että joudumme jossain vaiheessa itsekin siihen tilanteeseen, jossa joudumme hyväksymään, että perheemme on tässä, me vanhemmat ja Hulda.

Oma maailmani laajenee ja minun on ollut mahdollista tehdä monenlaisia asioita sekä Huldan kanssa sekä yksin. Olenkin hieman huvittuneena todennutkin aika ajoin, että onko tässä sittenkään mikään kiire toiselle lapselle. Kun taas saa tehdä omia juttuja ja kokea olevansa enemmän oma itsensä.
Mainitsin äsken ajatusten vuoristoradan. Jos pari päivää sitten olen pohtinut noita uusia lapsettomuustunteita tai raskaushaikeuksia, niin jo eilen olen taas ollut aika täynnä äitiyttä. Tai miten sen sanoisi. Surrut sitä, että eiväthän ystäväni luule, että olen enää vain "äiti" ja "vauvakuplassa", eikä päässäni liiku enää muuta, kuin sormiruokailu, kantoliinat, "Hulda melkein konttaa!" -juttuja ja kasvatuspohdintoja. Sain onnekseni ymmärrystä ja käydä keskusteluja ystäväni kanssa tähän teemaan liittyen,  ja me molemmat tuumasimme, että kaipaamme myös sitä minua ilman Huldaa. Minä kaipaan itseäni, omia juttujani, sekä sitä, että Hulda ei myöskään tule minun ja ystävieni väliin. Totta kai vauva muuttaa asioita ja totta kai vauvan kuuluukin täyttää naisen elämä ja ajatukset, mutta kaikki tuo on väliaikaista. (Itse koen kuitenkin, että olen miettinyt ja tehnyt myös muutakin, mitä suuritarpeiselta Huldalta on voinut)
On oikeastaan aika hullua, että toisaalta tekisi mieli kailottaa kaikelle kansalle olevani pahoillani kaikesta vauvahöpötyksestä, ja että kyllä minäkin olen vielä täällä. Siis MINÄ, se, joka olin aiemminkin!
Mutta sitten en kuitenkaan, sillä mitä väärää on siinäkään, että on keskittynyt vauvaan, kun hänet on vihdoin, monen vuoden jälkeen, saanut elämäänsä. Saan elää unelmaani todeksi, ja näin on nyt hyvä.

Mutta toki Huldan maailman laajetessa myös minun ja mieheni ajatusmaailmat laajenevat. Haaveet omasta ja yhteisestä ajasta lisääntyvät. Osa jo tänä kesänä mahdollisesti toteutettavia, osa hamassa tulevaisuudessa tehtäviä. Itse toivoisin pääseväni ainakin patikoimaan. Ai että, sitä retkeilyä, kuksakahveja, luonnon rauhaa ja polulla samoilua. Voin melkein jo haistaa metsän tuoksun ja kuulla tuulen humisevan puiden katveessa. Tai entäs pyöräretki! Tai ystävän tapaaminen ilman Huldaa!
Kenties minun kuuluisi tässä vaiheessa taas painottaa, että toki Huldan tahtiin jne, mutta uskon kaikkien ymmärtävän, että se nyt vain kuuluu tähän äitiysvuoristorataan, että elämää on vauvan ulkopuolellakin, eikä varsinainen henkilö äitiyden takaa ole hävinnyt mihinkään.

Siis henkilön, jonka päässä risteilevät sikinsokin niin kasvisruoka- ja leivontareseptit, vauvajutut, omat harrastukset, lantionpohjatreenit ja toiveet erkauman parantumisesta (tai pelosta, että se tulisi), parisuhdepohdinnat, seurakuntakuviot, uskon asiat, pelot mahdollisista uusista lapsettomuuskriiseistä, itsenäistymis- ja omiin vanhempiien liittyvät pohdinnat, ja - usko tai älä - ihan höttöjututkin.
No niin. Minähän varoitin. Mainitsin vuoristoradan.