Pp9, enkä sittenkään malttanut

Raivostuttavaa. Oli tarkoitus, että en edes mieti koko siirtoa testaamisesta puhumattakaan, mutta niin vain olen saanut päähäni tehdä tänään testin. Negatiivinenhan se.

Nyt en ole varma hajoaako pää malttamattomuuteeni vai siihen, että oliko tämä sittenkin tässä.

Okei, tiedän, että pp9 on todella aikainen testipäivä (,vaikka siirretty alkio olikin viiden päivän ikäinen), mutta silti... en voi olla miettimättä, jos se todella olikin tässä. Ärsyttävää.

Vai tietäisikö joku, että tästä voi vielä todella tulla positiivinen tulos?

Todennäköisesti haluaisin myöhemmin poistaa tämänkin pohdintani. Toisaalta tässä todentuu se, kuinka tuskallista piinaviikot todella ovat huolimatta siitä, että vannoo mitä vain.

Huoh. Huoh huoh huoh.

Laskin jo äsken, minne seuraava siirto suunnilleen menisi, ja huomasin senkin, että ennen kesätaukoa ei sittenkään ehdittäisi tekemään kuin yksi siirto kahden sijaan (tämä oli oma laskelmani).

2. ivf:n 2. pas, eli kuinka Super-Pyry kyytiin pääsi

Usein tuntuu siltä, että voisin kuljeskella ympäriinsä kuin lääkäri sanelulaitteensa kanssa. Nauhoittamani puhe joko siirtyisi ääniviestin lailla kuulijalle (kiitos WhatsAppin ääniviestit!) tai sitten joku aukikirjoittaisi höpinäni luettavaan muotoon. Mutta koska se ei aivan toimi tämän bloggerin kautta on tyydyttävä siihen, että kirjoitan silloin, kun on edes hetken aikaa.
Ja nyt on. Tästä olenkin aivan ihmeissäni, enkä varmaan siksikään ole osannut oikein nukkua. Toisaalta, milloin osaisinkaan. Olen nimittäin ensimmäistä kertaa sitten Huldan syntymän yksin kotona koko aamun ennen iltavuoroon lähtöä! Siis kokonaista 7 tuntia! Toisaalta mielessä oli, että täytyy yrittää herätä ajoissa, jotta ehdin hyödyntää tämän ajan, vaikka eipä siinä paljoa yrittämistä tarvinnut. Heräilin taas pätkittäisen yön jälkeen joskus 5 maissa. Mies lähti aamuvuoroon ja Hulda pitää hauskaa muun muassa "saippuapuppien" kanssa vanhemmillani yökyläillen. Aika jännää.
Ajattelin siis kirjoittaa ja käydä pitkällä kävelylenkillä metsässä. Hetkeksi mieleen putkahti myös viikkosiivouksen teko, mutta siinä kohtaa päätin, että nyt en ajattele koko asiaa. Siivoan huomenna Huldan kanssa. Nyt teen sellaisia juttuja, joita en hänen kanssaan voisi tehdä.

Aikaa on taas hujahtanut, vaikka aina ei siltä ihan tunnu.
Olin tähän ehtinyt jo luonnostelemaankin jonkin sortin kertomusta reilun viikon takaisesta pyrypäivästä, mutta en koskaan ehtinyt viimeistelemään sitä. 
Kertauksena: 2. ivf:n 1. pakkasalkion siirto siis epäonnistui, ja pääsiäinen sävyttyikin sitten migreenin ja tuon suru-uutisen sävyin. Vaikka tieto siitä, että seuraavaa siirtoa päästäisi yrittämään heti seuraavaan kiertoon piristi, niin olo on koko ajan ollut melkoisen turhautunut, tympääntynyt ja "blaah". Olen jälleen suorittanut lääkkeiden oton (kahta lääkettä kolmesti päivässä), huolehtinut ne aina mukaan töihin, hakenut apteekista täydennystä, käynyt kahdesti polilla ja tahtomattanikin laskenut päiviä Siihen Käyntiin.
"Vaikka mitään ei kuitenkaan tapahtuisi".

Koitti siis jälleen päivä, jolloin hyppäsin auton kyytiin, valitsin kuunteluun (ihan älyttömän hyvän ja otteessaan pitävän Samuel Jyringin Taivas vai Helvetti) äänikirjan ja valitsin auton navigaattorin historiasta jo tutuksi tulleen osoitteen. Äitini oli jälleen tullut meille mieheni ollessa aamuvuorossa. Nyt hän ei uskaltanut edes halata, eikä päivän aikana laittanut minkäänlaisia "isosisko-viestejä" Huldasta, kuten viime kerralla. Matka taittui hyvin siihen asti, kunnes alkoi räntäsade. Mietin räntärättien lätsähtäessä tuulilasiin, että kumpi mahtaa olla helpompaa, ajaa aurinkolasien kanssa vai ilman. Tyydyin vain ajamaan, sillä vesiliirrot tekivät moottoritiellä ajamisen myös hieman haastavammaksi. Vaikka allani oli jo kesärenkaat, en kokenut tästä huolta. Oikea osoite löytyi jälleen jo tutuksi käyneen mutkan kautta, ja sitten se jännitys vasta alkoikin: parkkipaikka oli ihan täynnä! Jonkin minuutin kökötin autossa ihmettelemässä vaihtoehtoja, ja kuin ihmeen kaupalla yksi autoista lähtikin lopulta liikkeelle. Huh!

Ilmoittautumisen kautta rappuset ylös kolmanteen kerrokseen ja nyt jo tiesin oikean odotustilan. Ilmoitettu aika tuli ja meni ja jatkoin odottamista. Onneksi laitoin parkkiaikaa reilusti. Sitten minut kutsuttiin sisään, kävin näyttämässä luukulle henkilöllisyystodistukseni, onnistuin kertomaan takeltelematta hetuni ja sitten biologi kertoi tilanteen. Pakkasesta oli otettu yksi alkio sulamaan, ja hän oli selvinnyt. Mies katsoi papereitaan ja sanoi, että tämä olikin varsin hyväluokkainen alkio, 5 päivän ikäinen blastokysti. Jotain todella rohkaisevaa hänen katseessaan oli.
Sitten toimenpiteeseen. 

Kipaisin autolleni ja näin, että parkkipaikan liepeillä oli jonoa, kuten itsekin olin tullessani jonottanut. Tähän en jäisi syömään eväsleipiäni, vaan vapautin heti parkkipaikkani muiden käyttöön. Teki mieli huikata tulijalle: "Tiedän tunteesi!"
Poikkesin vielä ystävälläni matkan varrella viemässä hänelle myöhässä olleen synttärilahjan (tammikuulta) ja toivottamassa tsemppiä tulevaan muuttoon. Sainpa muuton jaloista jotain meillekin vietävää.
Kotimatka sujui melko hyvin. Anoppi laittoi viestiä, että alueella oli ollut 4 autokolaria huonon sään vuoksi. Kerroin, että olen itsekin samoilla huudeilla. "Mitä??"
Ongelmaa ei kuitenkaan ollut moottoritiellä, kunhan muisti ennakoida liikkeensä ja pitää turvavälit. Mutta vasta tämä meidän pikkukunnan tiet ne sitten heittivätkin ongelmaa vastaan. Jostain syystä keksin lähteä poikkeamaan kaupassa, mutta nähtyäni isot loskauurteet teillä, paikoillaan sutivat autot ja aivan lumen peitossa olevan kaaoksen sain vaivoin kierrettyä kaupan ja yritin saada autoa vain nytkähtelemään oikeaan suuntaan. Hitaasta vauhdista huolimatta pienikin alamäki koitui melkein kauhuksi, kun en saanut autoon minkäänlaista otetta ja olin lähellä törmätä edellä olevaan pysähdyksissä olevaan autoon. Onneksi tätä ei tapahtunut. Hitaasti kävi viimeiset kilometrit meidän lähelle, alamäkeä ja ylämäkeä, pelko siitä, että kohta ollaan joko ojassa, jumissa tai jonkun perässä. Lopulta saavuin aivan meidän nurkille ja edessä oli viimeinen alamäki. Siinä vaiheessa soitin jo kotona olevalle miehelle, että nyt loppui rohkeus, en tasan tule autolla alas. Ja haastava se oli ollut hänellekin. Hetkeä myöhemmin mies oli vaihtamassa autooni talvirenkaat, jotta pääsisin myöhemmin yövuoroon.

Nauratti myöhemmin. Tosiaan, kävin siis pakkasalkion siirrossa. 
Olisiko tämä nyt Super-Pyryn aika?

--

Pari päivää sitten tajusin, että testipäivä osuu juuri perjantaille ennen Lapsettomien lauantaita ja Äitienpäivää. Aika ahdistavaa. Päätimme miehen kanssa, että teen testin torstaina, pp13, koska perjantaina äiti tulee hakemaan Elean aikaisin aamulla ennen aamuvuoroihin lähtöämme. En ehkä halua kertoa hänelle siinä vaiheessa.
Tällä kertaa olemme myös pyrkineet olemaan miettimättä koko asiaa, ja minua on muutenkin tympinyt koko juttu. En ole tehnyt enkä aio tehdä testejä etukäteen. Mutta sitten taas puolivälin ohitettuamme toivo on taas nostanut päätään. Tunnenhan päivittäin erilaisia tuntemuksia, jotka voisivat liittyä vaikka mihin.
En siltikään uskalla luottaa enkä toivoa. En jaksa.
Pääasiassa tuntuu siltä, kuin tekisin näitä juttuja kuin esimerkiksi jonkun sairauden vaatimia lääkeinfuusioita. Käyn tietyillä kontrollikäynneillä, huolehdin lääkityksestä kotona ja sitten käyn hakemassa "The Infuusion". Sitten odotellaan vastetta lääkehoidon turvin. Ja taas sama juttu sykli syklin perään. 

Mutta katsotaan. Ja ilman muuta toivotaan.
Toivon niin kovasti, että tämän vuotinen äitienpäivä voisi olla aika erityinen. Olkoonkin, että olen ihan koko päivän töissä...

Koronatesti ja lapsettomuushoidot ne yhteen soppii(ko)

Mitäpä olisi lapsettomuushoitojen vaiheet ilman tikun käyttämistä nokassa? Tällä kertaa en tosin ole edes kovin huolissani, sillä minulle sanottiin aamulla, että tuloksen saamiseen menee 2-4 päivää. Sopii tähän aikatauluun. Ai niin, ja korona? No, en oikeastaan usko sitäkään potevani, vaan ihan hölmöstä päästä saa nyt kärsiä koko kroppa. Aika lievästi tosin, sillä muutaman päivän kestäneet oireeni ovat olleet vähäisiä, mutta kuitenkin sellaisia, että olo ei ole kiva. Lääkkeillä mennään. Kevät on petollista aikaa, ja eräänä päivänä kävin lenkillä liian kevyissä vaatteissa. Tänään oli siis pakko taipua, tähän lopputulokseen tulin aamuyöllä, kun inha ote piti hereillä. Soitin neuvontanumeroon Huldan ollessa aamupalalla, ja sain näytteenottoajan jo tunnin päähän! No niin, Hulda, puuro naamaan ja auton kyytiin! Hienot pinkit lenkkarit jalkaan ja reppuun kasa leluja! 

Jos eilen puuhasin ja puunasin vaikka mitä, niin tänään on meno ollutkin sitten ihan toisenlaista. Ja ei se mitään, saa ollakin. Toisaalta haluan ottaa nyt varman päälle, vaikka eipä se enää töihin pääsemiseen vaikuta. Joudun joka tapauksessa olemaan saikulla alkuviikon. Harmi, sillä olisi  mielelläni mennyt töihin. Mutta toisaalta... minulla on sen verran huippu seuralainen, että mitäpä tuosta (,kunhan ei mieti sitä, että nyt minun tilalle joudutaan etsimään sijainen jne). Väliin osuukin sitten vapaita ja perjantaihin mennessä ajattelisin olevani jo kunnossa, ja ennen kaikkea saanut testituloksen. Silloin aloitan yövuorot, mutta ennen sitä teen pienen reissun.

---

Menneenä perjantaina istuin siis yövuoron jälkeen polin odotustilassa odottamassa käyntiä. Olin käynyt polilla edeltävänä maanantaina, mutta yliopistosairaala oli halunnut tarkistuskäynnin edellisen olevan ilmeisesti liian aikaisin. Välissä ehti ilmetä jo epämääräistä veristä (mutta vähäistä) vuotoa, joten olin jo lyönyt hanskat tiskiin. Nyt tilanne näytti kuitenkin hyvältä, ja lääkäri sanoikin, että pieni vuoto ei tarkoita mitään. Iltapäivällä sain soiton yliopistosairaalasta, ohjeistukset Lugesteronin aloitukseen sekä ajan alkionsiirtoon tulevalle perjantaille.

On tämä hurjaa, että jo nyt voidaan yrittää uudelleen! Olin laittanut jo torstaina ennen pääsiäistä viestiä polille (pp13), että tämä oli nyt tässä, hoidetaanpa asia pois aikajärjestyksestä. Kysyinpä siinä sitten lakki kourassa, että sattuisiko mitenkään olla mahdollista yrittää uudelleen jo seuraavassa kierrossa. Olin koko ajan ollut siis välikiertoluulossa. Hoitaja vastasi, että kyllä, niin voidaan tehdä (ikään kuin itsestäänselvänä), ja kertoi Progynovan alkavan tällöin kp 3. Hahaa!! Kiitin tästä tiedosta, ja että kuinka hyvä oli tietää jo nyt! Hoitaja ei tuntunut tajuavan, mikä minulle oli ollut epäselvää, mutta tavallaan se ei yllätä; olen niin usein joutunut itse selvittämään asioita tai saanut vähän vahingossa tietää joitakin asioita. Mutta mitä tuosta, sillä tieto siitä, että uusi mahdollisuus alkaisi varsin pian, nosti mielialani jos ei pilviin, niin ainakin korkean kuusen latvaan. Sitä yritin sitten ajatella, kun seuraava kierto alkoi vain kaksi päivää negatiivisesta tuloksesta ja  Lugesteronin lopettamisen jälkeen. Huh, se olikin sitten melkoinen kierron aloitus se.😬 Toisaalta mieltä piristi valtavasti myös pienisuuri ajatusprosessi ja vahva päätös siitä, että sitku-elämä saa riittää. Jo tuo on tuonut voimaa, sekä se, että olen ottanut askelia kohti haaveitani. En ole tehnyt vielä mitään radikaaleja ratkaisuja, mutta jo siitä ääneen puhuminen "oikeille ihmisille" voi viedä asiaa jollain tavoin eteenpäin.

Mutta ajatus siitä, että olisin pian menossa hakemaan toista alkiota kyytiin, on aika outo. Olen kuvannut, että on ihan "blah"-olo. En jaksa uskoa, toivoa, luottaa, miettiä, jahkata, testata ja pohtia. Suoritan, suoritan ja suoritan kaikki nämä käänteet ja käynnit, lääkkeet ja systeemit, kuten olen tehnyt vuosia jo tähänkin asti, ja joita tulen tekemään vielä pitkään. Noin se vaan menee. Ja tämäkin käänne on käytävä.

Onneksi tällä hetkellä elämä on niin täynnä monenlaista iloa, puuhaa, tekemistä ja inspiraatiota, että suorastaan ahdistaa miettiä "mitä jos" -kysymyksiä. Haluaisin vain keskittyä perheeseen, kotiin, töihin, kevätpuuhiin, kasvulavojen ja kasvihuoneen laittoon ja mihin kaikkeen. On ihana vain olla ulkona.

Harrastuksensa kullakin

Tässä polilla taas odotellessani tuli mieleen, että olen tavallaan turtunut vain tekemäään näitä juttuja. Käymään polilla, hakemaan ja käyttämään lääkkeitä, laskemaan päiviä ja elämään oudossa vuoristoradassa osaamatta tai uskaltamattakaan miettiä, että tämä voisi joskus päättyä. Ilman, että se olisi lopulta mitään muutakaan. Pelkkiä polikäyntejä, lääkkeitä, ultria, oireita, lapsettomuuspohdintoja ja vertaistukijuttuja.Tätä on kestänyt jo niin kauan.

Haha. "Mitä harrastat?" 

"Lapsettomuushoitoja."

Muistan tosin Huldaa odottaessani havahtuneeni joskus siihen ajatukseen, että nyt se kova työ tuottaa tulosta, meille tulee vauva! Sekin kuvio liittyy lapsettomuushoitoihin, uskon sitä tai en. Tai sitten vain turrutan tunteet ja ajattelen kaikkia käänteitä vain suoritteina. Niin kuin auton tankkaaminen ja lattiakaivojen puhdistaminen. Ne vain täytyy tehdä, jotta jokin voisi mahdollistua.

Sallinet ihmeelliset pohdintani. Olen juuri tehnyt 12 tunnin yövuoron ja istunut polin odotustilassa melkein tunnin. Pieni hupi on paikallaan.

Pp14

 

Pp 12 nega - tämä taisi olla sitten tässä

Malttamattona olen mennyt tekemään raskaustestejä jo useaan otteeseen. Onhan mielikin heittänyt jo omia skenaarioitaan soppaan, sillä olo on ollut toisinaan erittäinkin raskaana oleva. Järki on kuitenkin toppuutellut: lääkkeistä kaikki johtuu.

Alkuviikosta koimme jo ensimmäisen romahduksen, kun ensin pp 9 tullut haamuplussa olikin hävinnut pp 10 -testissä. Tuo oli muutenkin sellaista turnausväsymysaikaa. Kaksi viikkoa on oikeasti aika pitkä aika odottaa vastausta johonkin näin suureen asiaan!
Sain ihania tsemppiviestejä ystäviltä ja kävimme hyviä keskusteluja mieheni kanssa. Sitten eräs ystävä kysyi oleellisen kysymyksen: oliko haamu tullut vasta testiajan jälkeen? Totta! Olihan se, joten silloin testi ei ole edes luotettava. Toivoa siis saattoi sittenkin olla.

Nyt olen ottanut lomaa testauksista. En ole halunnut tehdä niitä ennen töihin menoa, kun muutenkin on ollut rankkaa mennä töihin (muista syistä). Eilisiltana pp12 tosin päätin tehdä vielä viimeisen liuskatestin ennen virallista testipäivää, jolle olin säästänyt viikkonäytöllisen, jonka tuloksesta ei voisi erehtyä. 
Negatiivinen, kuinkas muutenkaan.

Laitoin nyt aamulla viestiä polille, että ei tästä tule nyt mitään. Toki teen vielä testin virallisena päivänä, mutta hoidan ilmoituksen jo pois alta. Muuten olisi pitänyt odottaa pääsiäisen yli. Eihän tämä mikään akuutti asia todellakaan ole, mutta sellainen, mistä haluaisin päästä vain eteenpäin. Jouduin tosin eilen käymään vielä apteekissa 13 tuntisen työpäivän päätteeksi hakemassa paketin Lugesteronia - kahden kapselin vuoksi. Sen verran edellisestä paketista jäi uupumaan, mikäli tulos on negatiivinen. Muutoin lopetan huomisaamuna molemmat lääkkeet saman tien.

Olen siinä käsityksessä, että siirron jälkeen täytyy taas odottaa välikierto, jonka jälkeen pääsemme taas uuteen yritykseen. Karkeasti laskin, että siihen menisi reilu 1,5 kuukautta. Näiden asioiden parissa tuo tuntuu taas niin kamalan pitkältä, kun tuostakin seuraisi vielä epävarmaa odottelua. 

"Sun olisi niin paljon parempi olla jonkun toisen kanssa," totesin taas miehelleni eilen. Itketti kaikki. Pieleen menneet hoidot, hormonit, lääkkeet, epävarmuus, pettymys ja pitkäaikainen työkipuilu. Jälkimmäistä en viitsi hirveästi avata täällä, mutta sanotaan näin, että kyllä tällaiset pettymykset vauhdittavat myös toisenlaisten suurten päätösten tekemistä. 
"Eikä olisi," sanoi mies. "Ei todellakaan."

Nyt siis yritän keskittää energiani seuraavaan kiertoon ja sitä ennen jaksamaan töissä. 
Tai jos ihan ensiksi viimeistelisi pääsiäismenuun, ehkä jossain vaiheessa löydän inspiraation. Mutta juoksemaan menen nyt viikonloppuna! Sitä olen vältellyt varmuuden vuoksi.

Pakastealkion siirto - oi, sittenkin!

Kävi siis niin, että eilinen koitti.
Viikko hujahti ripeästi, joskin tuleva pakkasalkion siirto oli jollain tasolla koko ajan mielessä.
Olin myös päättänyt, etten kävisi nyt missään (joka toki on myös suositus), sillä 4/6 käymistäni koronatesteistä on tuonut lisäjännitystä poli- ja toimenpidekäynteihin. Oman mielenrauhani vuoksi olimme Huldan kanssa siis aivan omissa oloissamme, kun työvuorojakaan ei sattunut tälle ajalle.
Se ei kuitenkaan estänyt meitä tylsistymästä! Puuhaa ja mieleistä tekemistä onkin riittänyt, puhumattakaan joistakin koskettavista tilanteista. En tiedä, mikä vaihe on meneillään, mutta jollain tavoin pieneltä vaikuttavat tilanteet saavat olon herkistymään ja ajatuksissani suuria pohdintoja. Mielessäni on risteilleet kovasti ajat 15 vuoden takaa (konkreettinen esimerkki oli vanhan Nokian 3310 löytyminen vanhempieni luota. Oi oi.). Hirveästi riittäisi siis puhuttavaa oikeastaan mistä vain, mikä on aika hyvä. 
Moni ystäväni on ollut vähän varovainen kertomaan omia kuulumisiaan kuluneella viikolla ajatellen, että haluaisin mieluummin keskittyä tulevaan. Voi tuota huomaavaisuutta, mutta paljon mieluummin keskityn ihan muuhun. Ei se siirto ajattelemalla lähene.

Mutta niin se vain lopulta läheni. Viikko sisälsi katkonaisia ja lyhyitä öitä (joukkoon mahtui kyllä yksi hyväkin, onneksi), ja torstain ja perjantain välinen yö ei ollut poikkeus. En ole yllättynyt, koska reagoin unella, kun meneillään on jotain stressaavaa. Toisaalta kello 4 herääminen ei ollut suoranaisesti siirrosta johtuvaa, sillä heräsin vain miettimään viikon aikana heränneitä ajatuksia, tapahtuneita kohtaamisia ja myös joihinkin asioihin liittyvää haikeutta. Aikanaan heräsi myös muu väki, Hulda ja myöhemmin töihin lähtevä mieheni. Aamupäivä kului puuhatessa - pyykkien laittoa, tiskien korjaamista, kevään somistamista sekä terassikukka-asetelmien suunnittelemista. Pakkasin eväät valmiiksi, laitoin pulloon vettä ja nappasin mukaan varuilta myös lääkkeet. Sitten leikittiin Huldan kanssa vielä kauppaleikkiä, jonka välissä kävin laittamassa auton lämmitysjohdon seinään. Kun koitti aika alkaa tekemään lähtöä, tajusin: kukaan ei ole soittanut! Eli siirto taidetaan tehdä!
Viime yrityskerta oli jättänyt pelon, että alkio ei nytkään selviäisi sulatuksesta, vaikka se onkin harvinaista. 
Siispä seuraavaan jännitysmomenttiin.

Korona-ajan sekä meidän aikataulujen vuoksi päätimme, että menen sairaalalle omalla autolla. Se on nyt turvallisinta ja helpointa. Vertailuna Huldaan johtanut tuoresiirto, jolloin käytin koko reissuun julkisilla 8 tuntia. Nyt vaihdoin aurinkolasit silmille, valitsin kuuntelemani ylistyssoittolistan Spotifysta, kirjoitin navigaattoriin osoitteen ja lähdin matkaan. 
Taisi nimittäin olla niin, että päivän jännin osuus liittyi nimenomaan siinä kaupungissa ajamiseen, jossa siirto tehtäisi. En ollut ikinä ajanut siellä, vaikka monenlaisissa paikoissa olenkin, mutta jotenkin vain jännitti. Luotin kuitenkin kaiken menevän hyvin, ja hyväksi onneksi niin kävi ja sain myös parkkipaikan näppärästi läheltä sairaalaa. Sitten vain ilmoittautumaan ja odottelemaan. 

Minut kutsuttiin sisään, näytin kuvallisen henkilötodistukseni ja sekoilin sanoissani oikein huolella, kun syntymäaika oli toistettava. Meitä kaikkia nauratti. Paikalla oli laboratoriohoitaja, lääkäri ja hoitaja.
Sitten vain tutkimuspöydälle. Minulle kerrottiin koko ajan, mitä tehdään, ja hoitaja oli minusta jotenkin tosi suloinen. Hän oli hiukan vanhemman oloinen, lempeä ja huolehtivainen. Silitteli olkapäästä ja oli todella rohkaiseva ja kannustava. Huvittikin, kun hän henkäisi:"Kiitos, kun tulit tänne asti!" Niin, eipä tässä ollut kovin paljon vaihtoehtoja, heh. Mitään hätää minulla ei todella ollut, yksi 5 päivän ikäinen blastokysti-alkio siirrettiin, eikä se tuntunut mitenkään. Kaikista ikävintä oli vain kova vessahätä. Siirtoa varten täytyy edeltävästi olla 2 tuntia käymättä pissalla. Hirveän kivaa tällaisena päivänä. :D
Hyvillä mielin kävin siirrossa ja palasin autolle syömään eväitä. 
Matkat mennen tullen kuuntelin ylistysmusiikkia ja olo oli todella hyvä ja rauhallinen. Ennen saapumista perille olin saanut mieleeni nimen, jolla kutsuisin alkiota tästä lähin.
Toki vielä on aika odotella, ennen kuin siirron onnistuminen selviää. Nyt hellin ajatusta tästä pienestä, joka on päästy siirtämään. On ihan eri asia, että solumme tai alkiot ovat meistä erillään, kuin se, että nyt yksi alkio on vihdoin siirretty. Enempää ei nyt voida tehdä.

Juuri ennen kotimatkalle lähtemistä laitoin viestin miehelleni (ja sittemmin myös ystävilleni, jotka ovat olleet tietoisia reissusta).
"Hän on Lahja, ja hän on nyt kyydissä."