Radikaalia ehkä

On päiviä, jolloin virtaa ja iloista mieltä riittää moneen asiaan ja vielä vähän enempään.
On päiviä, jolloin pienimmätkin asiat tuntuvat ylitsepääsemättömän raskailta.
Ja sitten on taas niitä päiviä, jolloin menee innoissaan käyttämään kaiken energiansa juoksulenkkiin muistamatta lainkaan, että siinä saattaa käydä niin, että hetkeä myöhemmin tulee totaaliväsähdys.
Toivon eläväni tänään ensimmäisen kaltaista päivää.
Ja toivon, että pääsen pian omiin voimiini ja jaksamiseeni.

Tänään (ja eilen. Ja viime viikolla) en ole halunnut lapsia. Minusta on tuntunut siltä, ettei minusta ehkä olisi äidiksi. Onko kyse vain pettymyksistä, elämän opetuksista, kohtaloon tyytymisestä vai "jonkin muun" (minkä tarkalleen ottaen?) löytämisestä?

Välillä tuntuu tässäkin blogissa, että minun vain kuuluisi koko ajan haluta lapsia. Onhan se ollut unelmani pikkutytöstä lähtien. (Itseasiassa tuo lause sai minut tuumimaan. Onko se todella ollut? En muista, että olisin mitenkään ihmeellisen paljon hoivannut nukkeja. Ennemmin minulla oli leppäkerttufarmeja limsapulloissa ja hoivailin vasikoita navetassa.) Joskus radikaalisti tulee ajateltua, että lapsettomuus on vienyt meiltä kaiken. Tai elämä ylipäänsä. Eivät asiat ole menneet, kuten joskus romanttisesti on tullut ajateltua. Ei. Me emme menneet naimisiin nuorina "ensimmäisen" kanssa (hirveä sanoa noin. Anteeksi, Mieheni, että kirjoitan noin.), eikä esikoisemme ollut hääyömme muisto. Itseasiassa jo hieman reilun puolen vuoden odottelun jälkeen kävin yksityisellä lääkärillä. Oli minulla ollut huoli ja epäily, että kaikki ei ehkä ollut kunnossa. Muistan tuon illan ja sen raastavan tunteen kyynelistä, jotka eivät tyrehtyneet istuessani bussissa, särkyneen sydämen, kyvyttömyyden sanoa yhtään mitään miehelle. Se oli erään maailman loppu. Jotain särkyi.
Ja siitä alkoivat ongelmat.



Tänään olen onnellinen siitä, että olen voinut yöllä käpertyä miehen kainaloon palellessani. Kahvinkeitin kohisee ja keittää kahvia meille kahdelle. Kuuntelen Anna Puuta sydän syrjällä. Sydän huhkii ja hikeä pukkaa vielä käytyäni juoksemassa. Ja huomaan pohtivani tuota suurta vuorta, joka meidän välillämme kuitenkin on. Se alkoi kasvaa tuona iltana, jolloin näin kuvan helminauhoista. Paljon on tehty työtä, muodostettua polkuja toisen luokse, rakennettua siltoja. Kompuroitu, otettu kiinni. Onneksi myös rakastuttu uudelleen.

En tiedä, mitä tämä loppujen lopulta on, mutta tällaisenaan elämä ei voi jatkua. Emme voi jatkaa elämää välivaiheena tai odotellessa. Huomaan, että tämäkin on eräänlaista "sitku"-elämää. Yök.
Muodollisesti kaikki on hyvin ja meillä on mukavaa yhdessä. Mutta jonkin sortin räjähdys täytyisi saada aikaan, jotta loput tuosta vuoresta saataisi nujerrettua väliltämme.
Ja se radikaali ajatus: en ehkä haluakaan lapsia. Ja en halua, että lapsi nujertaisi meidät eikä vuorta.
Radikaaliutta minulle on ylipäänsä pohtia tuollaista vaihtoehtoa ja vielä kirjoittaa siitä lapsettomuusblogissa.