Ensimmäisiä ja erityisiä

Joka päivä opitaan jotain uutta, niin tytär kuin varsinkin äiti. Ja tytär se tuntuu kasvavan päivä päivältä, niin, että eilisiltana nauroimme, että mihin se vauva jäi, joka meillä oli sairaalassa! Niin kovasti seurusteltiin illalla. Vaikka eipä tuota tiedä, minkä verran vauva oikeasti seurasi ja reagoi, mutta luultavasti ainakin jonkin verran. Tänäisellä neuvolakerralla, jolloin terveydenhoitaja tulee käymään kotona, selviääkin, kuinka paljon vauva oikeasti on kasvanut.

Oman erityisen maininnan uuden opettelussa ansaitsee kantoliinailun opettelu. Olin raskausaikana käynyt kantajien tapaamisessa ja tuttuni oli opettanut minulle perussidonnan niin, kuin se ison mahan ja jäykkäjalkaisen nuken kanssa oli mahdollista. Nyt sidoin liinaani nettivideon opastuksella ja sujautin vauvan kyytiin. Pienellä korjauksella asento tuntui olevan meille molemmille hyvä! Oi jee!

Päivänä muuanna oli ystäväni, tuleva kummi, tulossa meille kylään. Koska asumme hieman mutkien takana, hänellä ei ole autoa, ja miehenikin oli aamuvuorossa, oli ratkaisuna se, että minä hakisin hänet kaupungista juna-asemalta. Näin olemme toki toimineet ennenkin, mutta nyt tilanne oli hieman toinen. Ajattelin, että eihän siinä mitään kummallista ole; pakkaan vain vauvan mukaan autoon ja sitten huristelemme tuttua reittiä ystävääni hakemaan. Mutta voi sitä jännitystä! Aamun sentään sain puuhattua kakkua leipomalla, siivoamalla ja muuten huushollaamalla, mutta silti aikaa jäisi. Pyöritin mielessäni vaatekertoja ja -vaihtoehtoja, ettei tyttö vain paleltuisi. Pian jo herättelinkin häntä hiukan etukäteen, jotta ehdittäisi tankata ennen lähtöä (, vaikka niin oli ystäväni luvannut odottaa niin kauan, kuin on tarpeen). Pika-aterian jälkeen aloin pukea vauvaa kädet täristen. Ja sitten vauva turvakaukaloon. Tovin kuluttua oli jo laitettava viivästysviestiä: jokin ei vain nyt sopinut yhteen. Nauroin ystävälleni, että joko äiti-aivot ovat todella pettäneet tai sitten olen vain aivan kamalan hermostunut, sillä turvavyön palaset eivät vain sopineet yhteen, vaikka kuinka käänteli ja katseli! Hetken päästä tosin huomasin suoristaa toisen vyön kierteen, joten siinähän sitä sitten oltiinkin äiti-aivoineni.

Vauva ja omat tavarat mukaan, ehkä jotain oleellista unohtui, mutta autoon vain. Miten oudolta tuntui istua ratin taakse! Jotenkin penkkikin oli omituisen alhaalla ja takana, mutta tajusin pian sen johtuvan siitä, että edellisen kerran ajoin autoa mahan kanssa. Puolen tunnin ajomatkan aikana keskityin joka solullani ajamiseen, ympärillä oleviin autoihin, kuulostelin vauvaa, olin superhuolellinen nopeuksista, turvarajoista, ennakoinneista ja yritin muistaa hengittää itsekin. Kaupungissa jo nauratti: tämähän jännitti varmaan yhtä paljon kuin ensimmäinen punasolutiputus töissä! Aikanaan kaarroimme parkkipaikalle, jossa ystäväni iloisesti vilkuttaen jo odotti. Me selvisimme!

Paluumatka meni niinikään hienosti, vauva tuskin inahtikaan. Poikkesimme hakemassa lounasta sekä piipahdin vielä nopeasti asioilla kummin jäädessä vauvan seuraksi. Niinpä hiihtelin "kuumeen kiilto silmissä" kuntakeskuksemme raiteilla asioilla, kuten kaupassa ja seurakuntavaaleissa äänestämässä. Siellä minut nähtyään esiin pomppasi monta tuttua onnittelemaan ja kyselemään vointia. Pasmat menivät entistä enemmän sekaisin, enkä edes muistanut kävellä äänestyskoppiin, vaan raapustin numeron lippuun jo heti kättelyssä.
"Ai niin, henkkarit kai tarvitsee...", mutisin vielä.
"Eikä mitään, sulla on se vauva siellä autossa odottamassa!", minulle naurettiin.
Ja autossahan ei ollut mitään hätää. Uni maistui tytölle. Kokeilin vielä niskaa. Taisi olla aika kuuma.

----

Eilen saimme viettää erityisistä erityisintä päivää, ensimmäistä isänpäiväämme. Olin etukäteen ollut innosta täpinössäni, sillä vaikka olin "vain kotona", niin olihan nyt jotain lahjantynkää annettava miehelleni. Niinpä olin valjastanut kolme henkilöä minua auttamaan tässä top secret -tehtävässä. Onnekseni miehellä ei ollut aavistustakaan projekteistani. Itselleni hauskinta oli askarrella tytön kanssa isänpäiväkortteja painamalla sormiväreillä hänen jalankuviaan. Sehän ei pienen kanssa ollut ihan yksinkertaista, mutta kyllä sieltä 30 kuvan joukosta joku onnistunut löytyi.

Iltapäivällä saimme kahvitella erityisellä kokoonpanolla juhlistaen siis tuoretta Iskää, omaa isääni ja tuoretta isoisää (jätän "oikeat" nimet tässä väliin) sekä minun isoisääni eli isoisoisääni, jolle tyttäremme oli 11. lapsenlapsenlapsi. Siinä jo unohdin pyytää kaikkia sisälle käsienpesun kautta, kun olin jo antamassa tyttöä noiden viisaiden ja monenlaisten kokemusten käsien pideltäväksi. Kuinka herkkä hetki. (Ja kuinka usein olen viime viikkoina ikävöinut Mummoani, joka nukkui pois 10,5 vuotta sitten. Miten tärkeää olisi ollut, että hän olisi saanut tavata tyttäremme!)
Oma iloni oli myös se, että sain kunnialla tehtyä monivaiheiden kinuski-puolukkakakun meille kahvipöytään. Pidän leipomisesta ja se on myös yksi tapani osoittaa rakkautta ihmisille. Ihanaa siis, että tyttönikin mahdollisti leipomisen. 😉
Yhtä kaikki, niin sitä sitten ihmeteltiin ja ihasteltiin pientä prinsessaa, jolle olin pukenut vielä hieman ison, mutta niiiin söpön mekon. Pitihän sitä nyt juhlapäivän kunniaksi laittaa nättiä päälle.

Ilta jatkui oman perheen kesken. Vaikka meitä kaikkia väsytti kummallisen paljon, niin koti-ilta ihan sohvalla löhötessä miehen kainalossa (mahduin taas suht normaalisti! Nyt maha ei ollut enää tiellä!) oli aika suloista. Hiukan uskalsin käydä taas happihyppelyllä, mutta nyt pyörin tiukasti kilometrin säteellä, puhelin hollilla. Teki kyllä hyvää. Ilta höpöteltiin tytön kanssa, joka oli ihmeen seurustelevainen. Katseli ja oli. Voi, pieni.