tiistai 6. marraskuuta 2018

Kun se, mitä niin kauan oli odottanut, oli vihdoin totta

Takana on kaksi yötä kotona kolmihenkisenä perheenä. Olemme kumpikin ihastelleet noita satunnaisia unenaikaisia hymyjä, silitelleet silkinpehmeää tukkaa, pitäneet vuorotellen ihokontaktissa. Nuuskutelleet pienen tuoksua, yrittäen saada kaiken tämän jäämään muistiimme. Nyt pieni tuhisee vierelläni, ja joudun lähes jokaisen kirjoittamani sanan jälkeen kurkistamaan häntä. Siinä hän nyt on. Siinä hän nyt todellakin on.

Marraskuun ensimmäisenä päivänä tunsin jo aamuvarhain, että nyt on jotenkin erilainen olo. Mutta kuten olen lukenut: ensisynnyttäjillä saattaa synnytyksen alkaminen kestää. Silti teki mieli kellottaa. Ainakin voisi harjoitella valmistautumista!
Päivän myötä kuitenkin kävi ilmi, että kivuliaammaksi muuttuvat supistukset tihenivät ja pitenivät, eikä enää auttanut muu puuhailu, lämpötyyny, jumppapallo tai lämmin suihku. Aamulla miettimäni lenkki ei tullut enää kyseeseenkään. Sen olin kuitenkin saanut päähäni, että koti täytyy olla siisti. Niinpä olin imuroinut hikipäässä välillä supistuksia puuskuttaen.
Olisiko synnytys oikeasti alkamassa?

Saavuimme sairaalaan klo 17. Kätilö puheli, että katsotaan, miltä tilanne vaikuttaa, ja lähtisimmekö vielä kotiin. Tilanne ehti kuitenkin edetä klo 19:30 mennessä, että hän hihkaisi meidän lähtevän nyt synnytyssaliin. Sielläkin vielä pohdin, että en oikeastaan uskaltaisi lähteä enää kotiin.
Kaikki tapahtui lopulta melko nopeasti ja hienosti (nyt voi jo sanoa niin). Toiveeni oli ollut käyttää lääkkeettömiä kivunlievitysmenetelmiä tilanteen ja oman olon niin salliessa, ja vaikka amme jäi nyt kokeilematta, niin lääkkeettömillä keinoilla todella mentiin. Täytyy sanoa, että sen verran koko synnytyskupla, ilokaasu ja kipu laittoivat sekaisin, että oikeastaan pyörin jossain ihan muissa sfääreissä käväisten välillä haukkaamassa huoneilmaa ja selvittämässä päätäni. Kunnes tuli uusi supistus ja sitten taas mentiin. Muistan myös tiedustelleeni, että mitä täällä tapahtuu ja mikä vauva...



Ja sitten.
Kello 22:19 hän syntyi. Pieni, terve, niin kaunis tyttö!
Tuore isä sai leikata napanuoran ja pian tuo pieni laskettiin rinnalleni. Siinä me sitten itkettiin molemmat, minä ja tyttäreni, isän silitellessä meitä molempia.

Sairaalassa vierähti kolme päivää, jonka aikana vuorottelimme tytön sylittelyä ja ihokontaktissa pitämistä. Olen onnellinen saadessani huomata imetyksen alkaneen sujumaan saman tien. Vain kolmantena yönä (ilmeisesti aivan normaali tiheän imun aika) hermo paloi aivan lopullisesti tytöltä, kun tilauksen ja toimituksen suhde ei aivan toiminut. Silloin annoin hänelle lisämaitoa hörpyttämällä.
Mutta muuten kaikki sujui mallikkaasti, ja kuten töistäkin tuttu lääkäri totesi: hieno, reipas tyttö.




Mieheni toimi koko ajan niin upeasti. Hänestä oli valtavan suuri tuki ja apu, ja olen todella kiitollinen siitä kaikesta, mitä hän teki. Siitä, että saimme olla yhdessä tuossa tilanteessa. Mieheni on ollut kotona aivan uskomaton; auttaa, huolehtii, hoitaa ja rakastaa meitä molempia. Kannustaa ja naurattaa.

Elämä kotona on sujunut hienosti (yhtä eilisiltaista huono äiti -oloa lukuunottamatta), ja emme millään raaskisi laskea tyttöä silmistämme. Katselemme hänen kasvojaan, ilmeitään ja eleitään. Juttelemme ja höpöttelemme. Hoidamme ja rakastamme. Ja ihmettelemme: onko tämä todella totta!

Vanhemmuuden tuomat tunteet ovat ilmeisesti jokin aivan oma osionsa, joka asetetaan ihmiseen saman tien, kun hänestä tulee äiti tai isä. En olisi ikinä osannut kuvitella, kuinka vahvoja, syviä ja kokonaisvaltaisia tunteet ja niiden kirjo voisi olla. Kuinka noin pieni ihminen voi laittaa kaiken, siis aivan kaiken ihan uuteen järjestykseen. Kuinka millään muulla ei tunnu olevan väliä, kuin sillä, että hänellä, aarteellamme, on kaikki hyvin. Toki oma osansa on varmasti hormoneilla, sillä olen ehtinyt kotona ollessakin itkemään onnesta ties kuinka monta kertaa.
Yhden hetken mainitakseni eilen kahvipöydässämme vanhempieni käydessä karjalaisperinteitä kunnioittaen rotinoilla. Isäni kertoi oman isänsä sanoneen tädilleni viisi vuotta sitten toivovansa, että isänikin saisi lapsenlapsia. Ja siinä minä sitten itkin tuota. Sitten tuli kuuma ja hiki, niin että me kaikki vain nauroimme. Oi hormonit.

Öisin ei nukuta kuin korkeintaan kolme tuntia, nekin pätkissä. Vähän on asiat jo hujan hajan kotona, tukkakin vähän miten sattuu ja unohtelen sitä ja tätä. Mutta millään niillä ei ole väliä.
On vain tämä hetki, neljäs elinvuorokausi ja suloinen vauvakupla, jonka onnellisuudesta en osaa edes riittävästi sanoa. Voisin katsella ja suukotella tytärtäni kaiken aikaa, mutta haluan suoda tuon mahdollisuuden myös isälle.
Täällä me nyt ollaan, vauvakuplassa. Me kaksi ja vauva. Meidän perhe.

Hän laittoi maailmamme aivan sekaisin, silti kaiken täysin kohdalleen.

8 kommenttia:

  1. Onneksi olkoon! Nauttikaa täysillä uusista asioista niitä tulee jokapäivä. Ja olkaa vauvakuplassa niin kauan kuin haluatte. Ja jos kupla joskus hetkittäin puhkeaa niin olkaa armollisia itsellenne. Jokainen päivä on seikkailu ja vauva-aikana kaikki tapahtuu niin nopeasti, että kannattaa vain nauttia matkasta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon!
      Hyviä muistutuksia armollisuudesta, kiitos! Onneksi näillä aivoilla ei noita "huonoja" hetkiäkään muista niin kauaa. Voin jo allekirjoittaa viimeisen lauseesi jokaisen päivän olevan seikkailu. Tuntuu, että joka päivä vauvassa tapahtuu muutoksia.

      Poista
  2. Huisin paljon onnea ja elämyksellisiä ensiviikkoja <3

    VastaaPoista
  3. Oii onnea niin super paljon koko perheelle ❤ Nauttikaa vauvakuplasta(typosin vahingossa kuolasta xD noh siitäkin ehtii vielä nauttia) ja myös olkaa armollisia itsellenne :) kaikki tunteet ovat sallittuja uuden elämäntilanteen alkaessa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! :)
      Hihii, kuolaakin on varmaan jossain vaiheessa luvata.
      Ja kiitos muistutuksesta kaikista tunteista. :)

      Poista