Kun saisi huokaista

Ajatus vauvasta on ollut suloinen. Olen alkanut hiljalleen rentoutua ja luottaa kaiken menevän hyvin, ja oikeastaan viime perjantain niskapoimu-ultraa odotin sillä ajatuksella, että onpas ihana päästä näkemään taas Tähti-vauva. 

Edellisenä iltana mieleen tulvi taas pieni epäilys. Sitähän varten tuonne mennään, että selvitetään, onko kaikki hyvin. Onkohan?

Kävin aamulla lenkillä, kuuntelin ääkikirjana Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, ja huokailin onnesta. Ihanaa, meille tulee vauva! Me saamme taas valmistautua hänen tuloonsa ja tutustua tähän uuteen ihmiseen. Hulda heräsi paluuni jälkeen, teimme aamutoimet ja vein hänet vanhemmilleni hoitoon. "Hyvin se menee," huikkasi isäni lähtiessäni. Tapasimme mieheni kanssa parkkipaikalla, josta nappasin hänet kyytiin. Ei olisi järkeä molempien maksaa parkkimaksua sairaalan parkkihallissa. Äitiyspolin odotustilassa katselimme Tokion olympialaisia, ja meitä huvitti pikakävelyn vemputtava tyyli mennä lähes yhtä kovaa, kuin pääsisi juosten. Mietin, kuinka kovilla kisaajien lonkat olivat.

Sitten meidät kutsuttiin sisään. Lempeän ja reippaan oloinen kätilö kysyi meiltä muutaman peruskysymyksen, kertoi, mitä tänään tutkittaisiin ja kehotti meitä sitten siirtymään ultralaitteen luo. Nauratti, että tällä kertaa olisin paremmin hereillä, sillä Huldan kohdalla tulin tutkimukseen yövuoron jälkeen ja pelkäsin nukahtavani tutkimuspöydälle.

Sitten hän oli ruudulla. Tähti. Ihana, pieni Tähti! Pituutta jo 7,6 cm! Hän ojenteli jalkojaan, kääntyili, vei sormia suuhunsa... sydän sykki ja hän oli siinä täydellisesti. Kätilö kehui vauvaa kovasti, mutta harmitteli, kuinka vaikea oli vauvan asennon vuoksi saada mitattua niskapoimua. Hän yritti vähän tökätä vauvaa vatsani päältä, ja tuloksena oli vain vauvan pyllistys. Lopulta vauva siirtyi niin, että kätilö oli suht tyytyväinen mittaustulokseen, joka tosin oli jompi kumpi. "2,5 tai 2,6 mm, mutta merkitsen tänne 2,6, niin seula on tiukempi," hän selosti. Turvotuksen tulisi olla alle 3.

Siirryimme takaisin koneelle, jonne kätilö naputteli arvoja, ikäni, painoni, HCG-b ja PAPP-A -näytteiden tulokset ja kääntyi sitten puolemme:

"Nyt näyttäisi siltä, että jäitte kiinni seulassa." 

Sydän jätti lyönnin väliin, ja hiljalleen tieto alkoi upota tajuntaan. Kätilö näytti arvoja paperilla, muisti, ettei ollut merkinnyt IVF:ää mukaan laskuriin, tulosti uuden paperin ja avasi numeroita meille. Alkoi itkettää. Yritin muistaa hengittää. Nenä alkoi vuotaa. Mokomakin maski! Kätilönkin silmät kostuivat. Hän yritti rohkaista, että nämä ovat vain lukuja, ja halutessamme voisimme lähteä jatkotutkimuksiin, ja jopa tästä suoraan voisin käydä labroilla. Kyseessä olisi NIPT-tutkimus, jolla selvitettäisi 99%:n varmuudella kolmen trisomian mahdollisuudet ja halutessamme saisimme samalla tietää myös sukusolut. 

Meidän tilanne ei suinkaan ollut pahin mahdollinen, mutta olin murtunut. Down-riskiarvomme oli 1:75 (raja-arvo oli 1:250, josta seula hälyttäisi), mutta kaiken kokemamme jälkeen minusta tuntui, kuin olisimme saaneet jo varman tiedon siitä, että lapsellamme ei olisi kaikki kunnossa.

Itketti koko päivän. Googletimme molemmat hullun lailla, vaikka samaan aikaan tiesimme, ettei se muuttaisi tilannettamme mitenkään. Toki se toi tyyneyttä ja lohtua lukea, että 5% raskauksista jäi seuloissa kiinni, ja näistä 90% osoittautui vääriksi hälytyksiksi.

Ahdisti. Oma ajatukseni oli ja on, että tämä ei vaikuttaisi lapsen pitämiseen, mutta silti samaan aikaan huusin mielessäni, että en haluaisi Down-lasta! En haluaisi erityislasta! En haluaisi olla erityisperhe! En haluaisi olla yhtään enempää erityinen! En haluaisi Huldan joutuvan koville ja koulukiusatuksi! En halua, että lapsi ei pärjää elämässä! En halua tätä! En halua olla raskaana! En näin!

Sain itkettyä ja juteltua vanhempieni kanssa. He halasivat mennen tullen ja vakuuttivat olevansa meidän tukenamme tässä. Ihan en ole varma, oliko heille yllätys sanoessani, etten pystyisi keskeyttämään raskautta, jos uutiset olisivat huonot. Sain myös korvaamatonta tukea lähimmiltä ystäviltäni. Mietin, kuinka ihmeessä iltavuoroon mennyt mieheni jaksaisi.

Yritin illalla pakata, sillä olimme seuraavana päivänä lähdössä Huldan ja vanhempieni kanssa Oulun reissulle sekä kummitytön syntymäpäiväjuhliin. Ensin ajattelin, että miten jaksaisin. Mutta tämä osioittautui lopulta oikein hyväksi; saisinhan muuta mietittävää ja aika kuluisi taas eteenpäin. NIPT-testin tuloksessa voisi mennä jopa 3 viikkoa.

En saanut yöllä unta. Koin voimakasta tarvetta vain olla, levätä Jumalan sylissä. Kuuntelin ylistystä pitkään ja itkin tyynyni märäksi. Tämä kuitenkin helpotti, ja koin, että minusta ja meistä pidetään huolta. Jumala on hyvä. Ehkä jokin luottamus siihen, että kaikki tulee vielä menemään hyvin, kasvoi. Sitten eräässä laulussa laulettiin: "---Hän tuntee jokaisen tähden taivaalla ---". ❤

Niinpä.

Seuraavana päivänä (rv 12+6) tunsin sen. Hipsuttelua. Ihan varmasti se oli sitä. Tähti se siellä taisi haluta viestittää, että hänellä on kaikki oikein hyvin.❤😭🙏

Ajatuksia ensimmäisen kolmanneksen varrelta

Kaikki (paitsi olo) hyvin.🙏

Etovaa oloa ilman oksentamista on lähes koko ajan enemmän tai vähemmän, mutta vaikka se oloa väsyttääkin, en vaan jaksa enää miettiä sitä.

Oikeastaan onkin vaan parempi, että on joitain oireita, heh.

Varhaisultran jälkeen alkoikin sitten odottelut neuvola- ja neuvolalääkärikäynneille. Ensimmäinen oli lähinnä kysymyksiin vastailuja, mutta jälkimmäistä odotin enemmän. Meidän neuvolassa on nykyään nimittäin ultralaite!

Minulle tuo käynti oli oikeastaan ylimääräinen polin tekemän ultran vuoksi, mutta todellakin  halusin mennä, koska oli kiva saada tilannepäivitystä rv 10+1.

Edeltävällä viikolla sairastin Huldan kanssa flunssaa, ja se ehti hiukan saada ajatuksia sille kantille, että onko nyt sitten liian hyvä olo etovan olon suhteen. Onko kaikki sittenkään hyvin? En kovin syvällisesti lähtenyt jännittämään, mutta oloa helpotti huomattavasti, kun sain nähdä Tähden vispaavan kovaa kyytiä kohdussani ja sydämen sykkivän tasaiseen, jumputtavaan tahtiin. Ihan parasta, ja itkuhan siinä sitten pääsi.

Viikon päästä on jo niskapoimu-ultran aika, ja kohta ensimmäinen kolmannes on takana. Ihan hurjaa ja samalla sisimmästäni nousee syvä, levollinen, kiitollinen ja onnellinen huokaus. Alan uskoa ja luottaa tähän raskauteen hiukan enemmän.

Vatsa on alkanut kasvaa, kenties turvotuksen myötä suurimmalta osin, mutta eilen oli jo puettava päälle äitiyshousut.🥰 Vatsa tuli niiden kanssa jotenkin vieläkin enemmän näkyviin!

(Tähän mennessä olen käyttänyt mekkoja ja hameita sekä joustavia housuja, joten tavallisten housujen tiukkuuutta ei sitten tajunnut, kunnes toissaillan kahvilareissulla. Olin koko illan vyö, nappi ja vetoketju auki.😂 onneksi pitkä paita peitti tilanteen.)

Olo on levollinen ja luottavainen, oikeastaan vielä aika epäuskoinenkin (voiko jotain näin ihanaa oikeasti olla tapahtumassa??). En osaa kaikkea edes määritellä; olo on herkistynyt ja niin onnellinen ja kiitollinen. Jännällä tavalla oloa tyyneyttää myös se, että tällä kertaa minun ei tarvitse ihan niin paljon kriiseillä vaatteista (viimeksi ahdisti jotenkin tuo vaatteiden hankinta itselle), sillä niitä on jo valmiina. Myös vauvan hankintojen kohdalla on moni asia jo valmiina, myös ihan jo tietotaidonkin kohdalla. Muistan Huldan kohdalla miettineeni, että voisinpa joskus saada ottaa vauvavuotta uusiksi, sillä oli asioita, joissa olin epävarma ja tein jänniä ratkaisuja. Tuntuu ihanalta tietää, että ihan kaikkea myllerrystä omissa ajatuksissa ja elämässä ei tarvitse enää käydä, vaikka koinkin Huldan vauvavuoden todella ihanaksi (rankkuuudesta huolimatta).

Totta kai mielessä välähtää välillä jännityksiä. Kuinka ihmeessä hoidan miehen iltavuoroiltoina vauvan ja Huldan nukkumaan? Kuinka hoidan vanhenevan koiran ulkoilutukset? Kuinka pääsen yhtään mihinkään kodin ja leikkipuiston lisäksi ilman autoa, kun julkista liikennettä ei juuri ole (keksin etsiä vaunuihin seisomatuen, olisi ainakin pieni apu)?

Kaiken taustalla on kuitenkin suuri luottamus.

Minä pärjään kyllä.

Okei, nythän on toki vasta rv 11+5, ja yllätin itseni hankkimasta kirppikseltä ihastuttavan kesämekon. Ihan kuin tässä oltaisi muka pidemmällä ja hän olisi tyttö...

Nimiä ja kummejakin olen miettinyt, sisarussuhdetta ja käytännön pieniä asioita.

Huldalle olen silloin tällöin jutellut, että äidin masussa on vauva.

Hän tuumii hetken.

"Eeeei ole," toteaa varman oloisena.

"On kyllä, mutta vauva on vielä ihan pikkuinen. Äidin masua kuitenkin painaa, eikä äiti voi nyt samalla tavalla kantaa sinua."

"Ei äidin masussa ole vauvaa. Minusta tulee sisko."

Omat kriisinihän kiskaisin siihen alkuvaiheeseen jo, mitä osasin odottaakin. Ajankohtaan liittyi myös monenlaisia peruuntumisia ja yksi murehduttava tilanne eräässä ystävyyssuhteessa, flunssa ja järjetön väsymys lapsettomuushoidoista. Retkeilimme Huldan kanssa monta päivää, joiden aikana koin saavani syvälatautua ja hengittää.

Sitten iski flunssa, työt loppuivat sen myötä aiemmin ja olimme pari viikkoa vain omissa oloissamme ja mökillä. Olo muuttui jo ennen tätä saatuani puhua ystävälleni asioista ääneen. Tuntui, että kun asiat sanoo ääneen, saivat onnellisuus, levollisuus, tyyneys, kiitollisuus ja innostus enemmän tilaa mielessäni.

Tähti, olet jo nyt niin rakastettu.❤

Ensimmäinen kuva Tähdestä

Viikko sitten, rv 7+0, iski pieni pelko. Mitä jos sykettä ei löydykään! Mitä, jos kyseessä on sittenkin vain tuulimunaraskaus!

Edessä oli lapsettomuuspolilla tehtävä varhaisultra. Tuo ultra, joka oli meille merkkipaaluna, ja jonka myötä voisi vaikka hiukan hengähtääkin.

Mennyt pariviikkoinen oli kyllä melkoinen. Vuotoa kesti suunnilleen kaksi viikkoa, ja oikeastaan vain parin tunnin ajan iltapäivästä. Järki sanoi, että ei tuollaisella vuodolla mitään keskenmenoa ole tapahtumassa (okei. Järki muistutti myös keskeytyneistä keskenmenoista). Ehdin juttelemaan jo polin hoitajankin kanssa, ja huolta ei ehkä niinkään enää ollut. Enää vain turhautti. Tällaiset kamalat helteet (kyllä valitan. Kuumuus on ahdistavaa), pahoinvointia, enkä tulehdusriskin takia saanut edes uida. Pahin ärsytys onneksi kaikkosi jo melko pian, sillä päätin suhtautua tilanteeseen loogisesti: mieluummin kuitenkin uimattomuus ja etova olo raskauden vuoksi, kuin uiminen vaikka 24/7, enkä taaskaan olisi raskaana.

Yövuorot triggeröivät oloa, ja aika inha oli kyllä valvoa. Yleensä olen myös aika hyvä pysymään hereillä, mutta voi jestas sentään. Nyt torkahtelin mennen tullen, ja kerran jopa siinä vaiheessa, kun aamuvuorolainen tuli jo paikalle! Yhdessä vuorossa sen sijaan jäin jo kiinni. Uudelta potilaalta oli otettava keuhkokuva, enkä suojavarusteista huolimatta voinut olla röntgenissä mukana avustamassa. Tämä on siis käytäntö, ja joku toinen menee silloin. Onneksi yökkökaverini olivat mukavaa sakkia, ja käytänössä vain liikuttuivat ja intoilivat. Olikin jännä kuulla myös toisen suunnitelmia lähteä jossain vaiheessa kumppaninsa kanssa yrittämään raskautta rIVF-hoidoilla.

Yövuoroista nukuttuani heräsin pakkaamaan ja suuntasimme perhereissulle Mikkeliin. Se se vast oli ihanaa, ja nautimme kaikki suunnattomasti. Minäkin, jolla pahoinvointi ei onneksi yltynyt missään kohti kovin pahaksi. No, siinä vaiheessa olo oli melko huono, kun oli syönyt liikaa pizzaa. Tuntui yhtä kaikki ihanalta, kun sai nauttia olostaan suht hyvävointisena. Ja miten vapauttava, arjen irtiottoinen tunne reissussa olikaan! Kuin "ennen vanhaan".

Koitti vihdoin maanantai. Mies totesi edellisenä päivänä, ettei sittenkään tulisi mukaan, koska polille tulo tuntui henkisesti pahalta. Minulle tämä oli ok, koska kaikki oli muutenkin aika erilaista kuin Huldan kohdalla. Niinpä ajelin itsekseni keskussairaalaan ja yritin pitää pelkoni kurissa kuuntelemalla matkalla äänikirjaa. Odotustilassa oli tv jälleen päälle, ja sieltä tuli jumalanpalvelus kuin tilauksesta.

Ja sitten minut kutsuttiin sisälle. Lääkärinä oli erikoistuva lääkäri, jonka puheista en saanut mitään selvää, ja joka käytti ultrauslaitetta hätäisesti ja niin, että se jopa vähän sattui. Kätilö ohjasi häntä ja suomensi asiat minulle. Ja mitäs sieltä löytyikään! Pieni, pikkuriikkinen Tähti, sydän vinhasti sykkien! Pituutta hänellä oli 10,8cm ja viikot olivat ihan oikein, 7+1.

"Se on tyttö, niin jämpti on!", sanoi kätilö silmät tuikkien ja antoi minulle sittemmin tukilääkkeiden purkuohjeet.

No niin, siis. Tähti on siis matkassa. Olen raskaana. Meille tulee vauva. Kaikki on hyvin.

Pienet kriisit vetäisin jo, mitä vähän odotinkin, mutta kaikki hyvin. Ihan en siltikään osaa vielä sanoa yhtään mitään.

Mutta miten viisas olikaan anoppini jutellessaan mieheni kanssa. "Et kuulosta kovin innostuneelta. Veikö kevät voimat?"

Aikalailla sellaiset on molempien fiilikset. Ihan mahtava tilanne toki, mutta vähän jos saisi levättyä.  Ja olokin voisi helpottua. En ole taaskaan okentanut kertaakaan, mutta en oikein keksi, mikä voisi helpottaa oloa. Helteen vuoksi en saa nukuttua kunnolla, ja olokin välillä herättelee. Mutta tekeepä Tähti jo tilaa! Kyljissä riipii ja repii, ja ihmettelen, missä kohtaa raskaus alkaa näkymään. 

Viikon päästä on neuvola. Niin jännää olla uudestaan näissä tilanteissa.

Hyviä uutisia

Eiköhän nyt voi jo taas vähäksi aikaa hengähtää.

Rv 5+1 mitattu hcg oli 6214, eli varsin hyvä ja loogisesti noussut (rv 4+3 se oli 940).

Oireita ainakin on, ja vaikuttavin niistä on etova olo. Onneksi olen voinut olla töissä kuitenkin ihan hyvin, tai ehkä se olo on vain joutunut roikkumaan mukana.😂

Iloitsen myös hyvistä yöunista, vihdoin!

Too much information?

Ei tämä kyllä helppoa ole. Kirjoitan tämän siksi, että joku voi ehkä jossain kohtaa saada vertaiskokemusta tai ehkä joku tulee sanomaan minulle, että been there.

Vuoto on jatkunut edelleen. Nyt se on jo punertavaa, myös veristä ja eilen oli pieni hyytymäkin. Määrä on silti vähäinen, ei tosiaan lähellekään kuukautisia. Kuukautiskipuja sen sijaan on, ei kovin pahoja. 

Ahdistaa ja samalla olen tyytyväinen, kun saan muuta mietittävää pitkien ja työntäyteistek työvuorojen aikana. Tekisi mieli rampata vessassa koko ajan tarkistamassa tilanne ja sitten ei todellakaan. 

Huomenna on maanantai. Aion ottaa taas poliin yhteyttä ja pyytää uutta verikoetta.

On tämä hajottavaa. Niin hajottavaa. Ihan kuin pahaa unta. En haluaisi miettiä vielä sitä, mitä kaikkea tämä tarkoittaa mieleen tulleille haaveille ja unelmille, tulevaisuuden pohdinnoille.

En jaksa.

"Onnea!"

Eilisaamuna sain kovin jännittämäni soiton polilta. Olin onneksi saanut käydä rauhoittavan keskustelun kätilön kanssa keskiviikkona (hän ei ollut ollut huolissaan rusehtavasta vuodosta), ja sain mielenrauhani vuoksi lähetteen labroille. Sinne ampaisin saman tien, vaikka tiesin, että täältä ympäristökunnasta lähetys keskussairaalaan tuskin lähtisi niin aikaisin, että tuloksen saisi samana päivänä. Mutta jo se, että nyt hcg oli mitattu, olin saanut jutella kätilön kanssa ja vuotokin oli loppunut rauhoitti toden teolla.

Kunnes koitti torstaiaamu, ja jännitys jatkui taas (huonon yön jälkeen, ylläri). Onneksi sain soiton jo aamusta, ja se alkoi näin: "Onnea! Olet raskaana!"

Hui sentään! Hcg oli noin 940, joka vastasi juuri oikeaa aikaa. Sovimme iltapäivällä vielä ajan varhaisultralle, ja jouduin vielä tarkistamaan, että mites, kun nyt tulee vaaleanpunaista vuotoa (vähän) ja selkää riipii... Osin nauroin hysteerisyydelleni, osin olin oikeasti huolissani, enkä uskaltanut luottaa... Kätilö ei ollut huolissaan, vaan mietti limakalvojen kuivuutta ja Lugesteronin vaikutusta. Taisi mainita myös kiinnittymisvuodon mahdollisuuttakin. Yhtä kaikki, monilla tulee kuulemma jotain.

Ja nyt sitten opetellaan tähän ajatukseen: olen raskaana. Meille tulee vauva (,jos kaikki menee hyvin). Miten ihanaa.❤

Liian aikainen lintu?

Parin päivän aikana olen päässyt harjoittelemaan uutisen kertomista.
Koko tilanne on ollut ihan absurdi, ja muotoilemani lauseet ovat olleetkin sen tyylisiä, että "hyvältä näyttää" ja että "ilmeisesti tilanne on se, että...".
Samaan aikaan on ollut todella vaikea luottaa, vaikka testit ja olot sanoisivat mitä. Ja myönnettäköön, että olen ollut aikainen.

Jo kolmantena päivänä siirrosta alkoi olo olla ihan erilainen, kuin kahden muun siirron jälkeen, ja tuntui siltä, että nyt tapahtuu jotain. Kuudentena päivänä en sitten enää malttanut odottaa, vaan tein raskaustestin. Testiviiva piirtyi heti, haalea haamu, jonka kyllä erotti selvästi. Ja päivä päivältä viiva vain tummeni. Pp 11 se ei vieläkään ollut kontrolliviivan vahvuinen, mutta positiivinen silti. Uskaltaisiko jo luottaa? Meninpä ihmettelemisissäni jo miettimään, että sekoitinkohan sittenkin jotain... mitä testiin pitikään tulla? Näyttikö kaksi viivaa kuitenkin negatiivista? Mutta kyllähän sen huomasi: raskaustestin mukaan olisin ainakin tuossa kohtaa raskaana, ainakin kiinnittymisyrityksen verran.

Mutta. Ajoissahan minä olin. 
Testipäivä on tulossa nyt perjantaina, eli pp 14. Silti olen toivonut, että jo pp 10 testitulos olisi jo aika varma, sillä siirretty alkio oli jo viiden päivän ikäinen blastokysti. Kuten aiemmissa kierroissa olen tuuminut, niin nytkin tässä: kyllä jo tuossa kohtaa pitäisi näkyä jotain, jos on näkyäkseen.

Päät on yritetty pitää kylminä, emmekä ole halunneet lähteä liikaa spekuloimaan ja miettimään. Sitten kuitenkin, esimerkiksi päästyämme seuraamaan jääkiekon MM-kisoja (historiallista!! En ole aikoihin voinut katsoa tv:tä iltaisin, kun yleensä nukahdan Huldan nukuttamisen myötä) kääntyi keskustelu tämän tästä erilaisiin asioihin, pieniin ja suuriin pohdintoihin koskien sitä, että meille tulee vauva. Ja milloin muulloinkin.

Se minua yllätti positiivisella ja suloisella tavalla, että siinä missä minä panttasin uutista hiukan pidempään, niin mies oli lähettänyt veljelleen kuvan testistäni jo pp 9! Huldan raskauden aikana hän kertoi raskaudesta vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen.

Itse pääsin harjoittelemaan uutisen kertomista pp 10 ja 11. Kolme ystävääni sai kuulla asiasta, ja miten vaikea se olikaan kertoa! Totta kai olin onnellinen, mutta niin epäluuloinen, epävarma enkä uskaltanut luottaa. Uutisten kertominen olikin sitten sellaista kierrellen, kaarrellen vihjailua. Oli siinä ystävillänikin vaikeuksia reagoida, kun selvästi teki mieli itkeä, nauraa, hihkua, hehkuttaa ja onnitella, kun minä pelkäsin niin kamalasti, että ei tämä kuitenkaan onnistu.
Vasta toisena päivänä puristin itsestäni: "Jos kaikki menee hyvin... niin... ..................... Meille tulee vauva."
Ja silti koin olevani huijari, taas.

Tuli pp 11 ilta, ja olin menossa nukkumaan. Hulda oli tullut makuuhuoneesta kovin itkuisena ja kävi läpi päivän tilanteita. Osasin yhdistää häntä harmittavan asian itkuun, ja yritin lohduttaa valtoimenaan itkevää pientä lasta. Iskän syli ei kelvannut, ja niin otin Huldan mukaani vessaan. Pesin hampaat ja kävin vielä pissalla. Ja mitä näinkään. Rusehtavaa vuotoa.

Omat tunteet oli pakko laittaa syrjään, ja yritettävä saada Hulda rauhoittumaan takaisin unille. Hänen itkunsa rauhoittui ajan kanssa, samalla kun omat silmäni vuotivat solkenaan. Lopulta hengitys oli rauhallista ja levollista, pieni rakas muruni unessa. Laskin Ketun hänen viereensä ja hiippailin takaisin olohuoneeseen. Mutta jo miehen nähdessäni alkoi itkettää ihan kamalasti. Ei minun pitänyt kertoa, kun toinen oli tullut vasta iltavuorosta ja uni olisi tärkeä. Mutta en voinut olla kertomattakaan.
Se taisi olla tässä. Meidän tuurillamme se oli tässä. Ei meille tulekaan vauvaa. Ei tietenkään.
Juteltiin ja itkettiin (minä). Mies puhui rauhallisella äänellä, kyseli, millaista vuoto oli ollut ja googletteli. Minusta taas tuntui, että en haluaisi ripustautua toivon rippeisiin, niihin kertomuksiin, joita netistä voi lukea. Kuinka sille ja tälle ja tuolle oli käynyt niin, että runsaatkin kuukautiset olivat tulleet ja silti vauva oli syntynyt. Voihan niin käydä, mutta en jaksanut toivoa enää.
Siirryin jossain kohdin takaisin sänkyyn. Nappasin ensin Panadolia, sillä tässä olisi tiedossa jälleen migreeni. Mutta eipä se uni taaskaan tullut. Ihan kuin positiiviset raskaustestit eivät olisi valvottaneet jo riittävästi...

Nukahdin sitten kuitenkin jossain kohtaa ja aamu koitti. 
Tein ensitöikseni sekä liuskatestin (eri merkkiä kuin aiemmat) sekä viikkonäytöllisen testin. Liuskaan piirtyi selkeä viiva (haaleampi kuin toisessa testissä, mutta tuo ei kuulemma kerro mitään) ja viikkonäytölliseen "Raskaana 2-3 viikkoa".
Hengähdin. 
Okei.
Voisikohan se sittenkin olla vain kiinnittymisvuotoa? Se ei ollut enää jatkunut yön eikä aamun aikana.

Kokosin itselleni aamupalan ja hiippailin terassille auringonpaisteeseen ja linnunlaulun konserttiin. Sen jälkeen lähetin polille sähköpostia, jossa kuvailtuani tilanteen kysyin myös, voisinko saada lähetteen labroille, mittauttamaan  hcg-hormonin.
Todella, todella raastavaa. Poli menee tämän viikon jälkeen kiinni, kesätauolle, joten tässä on tavallaan ratkaisun hetket. 

Yöllä suunnittelin jo kaikenlaisia retkiä, juoksutreenejä ja salilla käymisiä. Kaikkea sitä, mitä voisin tehdä täysillä, jos en olekaan raskaana. 
Ja samaan aikaan sydän itki niin kamalasti.