tiistai 5. marraskuuta 2019

Tutun kivun paluu

Saimme eilen vieraaksi tuttavan Huldan ikäisen tytön kanssa. Oli kiva nähdä pitkästä aikaa, päästä taas vaihtamaan kuulumisia ja ylipäänsä nähdä.
Kierrettiin uutta kotiamme, juteltiin samalla myös heidän vasta valmistuneen talonsa tilanteesta, puheltiin lasten kehityksestä ja touhuista.
Yhtäkkiä satuin huomaamaan jotain tämän tuttavan vatsan seudulla. Ennen kuin ehdin kunnolla noteeraamaan koko asiaa, hän jo kertoo kuulumisia:
"Niin, ja sitten meille on tulossa toinen huhtikuussa!"
Oli se kyllä hieno uutinen ja onnittelin häntä halaten.
Mutta se jokin kuristi saman tien. Meinasin jo mennä aivan lukkoon, mutta niin vain sain koottua itseni, joimme kahvit ja lasten leikkien lomassa juttelimme jo tuosta uudesta elämänvaiheesta, kuluneesta raskaudesta ja tuttavan mietteistä kahden pienen kanssa elämisestä.

Olo on edelleen raskas.
Olen jo aiemminkin kuullut vielä läheisemmiltäkin vauvauutisia, ja olen vilpittömästi ollut onnellinen näistä. Mutta jokin siinä on, että lähes saman ikäisen vauvan äiti, siis tuttavani, lähtee jo toiselle kierrokselle... Jokin siinä pistää ikävästi. Tuttu tunne laskeutui heti ylleni uutisen kuultuani. Se liian tuttu... Ja vaikka meille ei tulisikaan toista näin pian, niin toisesta ei silti ole mitään takeita. Se epävarmuus... kalvava epävarmuus. Nytkin olen aivan varma, että suunnilleen kaikki, joilla on Huldan ikäinen lapsi, ovat pian saamassa uutisia seuraavasta vauvasta.
Illalla hieman itkettikin, vaikka onhan tämä nyt vähän hassua.
En silti voi tunteelle mitään, enkä ole enää moneen vuoteen uskonut lauseeseen: "No, onhan teillä jo tämä yksi." Se on pikemminkin loukkaus. Ei se yksi vie pois sitä lapsettomuussurua.

No niin, nopeasti hutaistu tekstintekele, sillä oikeasti nyt olisi jo korkea aika tehdä jotain hyödyllistä. Tyttö nukkuu kuistilla ja minun olisi tarkoitus tehdä ruoka ja vihdoin paneutua erääseen mielenkiintoiseen kirjoitusprojektiin (jonka salasanankin olin ehtinyt hukkaamaan kaiken muuttotouhun keskellä... En ole pistänyt tikkuakaan vielä ristiin koko projektin suhteen!). Join luvattoman (kenen mukaan?!) monta kuppia kahvia, ikään kuin buustatakseni itseeni energiaa ja virtaa, vaikka käytännössä olen vain vetkutellut ihan kaikkea. Huoh. Olisi kai ihan kiva saada nukuttua jossain kohdin.

Nyt heippa jälleen.
Luultavasti märehdin tuota surua vielä tovin, mutta ainakin olen jo hyvän matkaa kuorimassa kurpitsaa ja pilkkomassa porkkanaa, kun tyttö jossain vaiheessa herää. Toivottavasti olen saanut aikaan enemmänkin.

P.S. Palaan jossain vaiheessa synttärikuulumisiin. Ne sentään ansaitsevat sellaisen kertomisen, johon kipu ja suru eivät kuulu.

2 kommenttia:

  1. Niin tuttu tunne. Mua välillä oikein ärsyttää, että miks mun pitää taas tuntea sitä jotain kateutta tai katkeruutta tai mitä ikinä onkaan, kun näkee tai kuulee toisten vauvauutiset. Tai siis just etenkin, kun esikoinen on lähes samanikäinen oman lapsen kanssa. Jotenkin toivoin, että ei enää tarttis tuntea samaa kaipuuta, kuin ennen esikoista, mutta niin se vaan taas nostaa päätään. I feel you. Ja siis tietysti olen mitä onnellisin nykyisestä elämäntilanteesta, mutta jotenkin se lapsettomuus vaan kalvaa jossain alitajunnassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, Alina!
      Rohkaisevaa kuulla toisten ajatuksista, sillä välillä omassa mielessään tulee pohdittua, että onko kohtuuton surressaan vielä lapsettomuutta. Järjellä tosin tiedän, ettei näin ole.
      Sanoitit hyvin, mitä myös tapailin tekstissäni. Tietynlainen kateus ja katkeruus, vaikka ne eivät ehkä suoranaisesti liity tuttaviin ja ystäviin...
      Iloa arkeen ja eloon!

      Poista