Kun saisi huokaista

Ajatus vauvasta on ollut suloinen. Olen alkanut hiljalleen rentoutua ja luottaa kaiken menevän hyvin, ja oikeastaan viime perjantain niskapoimu-ultraa odotin sillä ajatuksella, että onpas ihana päästä näkemään taas Tähti-vauva. 

Edellisenä iltana mieleen tulvi taas pieni epäilys. Sitähän varten tuonne mennään, että selvitetään, onko kaikki hyvin. Onkohan?

Kävin aamulla lenkillä, kuuntelin ääkikirjana Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, ja huokailin onnesta. Ihanaa, meille tulee vauva! Me saamme taas valmistautua hänen tuloonsa ja tutustua tähän uuteen ihmiseen. Hulda heräsi paluuni jälkeen, teimme aamutoimet ja vein hänet vanhemmilleni hoitoon. "Hyvin se menee," huikkasi isäni lähtiessäni. Tapasimme mieheni kanssa parkkipaikalla, josta nappasin hänet kyytiin. Ei olisi järkeä molempien maksaa parkkimaksua sairaalan parkkihallissa. Äitiyspolin odotustilassa katselimme Tokion olympialaisia, ja meitä huvitti pikakävelyn vemputtava tyyli mennä lähes yhtä kovaa, kuin pääsisi juosten. Mietin, kuinka kovilla kisaajien lonkat olivat.

Sitten meidät kutsuttiin sisään. Lempeän ja reippaan oloinen kätilö kysyi meiltä muutaman peruskysymyksen, kertoi, mitä tänään tutkittaisiin ja kehotti meitä sitten siirtymään ultralaitteen luo. Nauratti, että tällä kertaa olisin paremmin hereillä, sillä Huldan kohdalla tulin tutkimukseen yövuoron jälkeen ja pelkäsin nukahtavani tutkimuspöydälle.

Sitten hän oli ruudulla. Tähti. Ihana, pieni Tähti! Pituutta jo 7,6 cm! Hän ojenteli jalkojaan, kääntyili, vei sormia suuhunsa... sydän sykki ja hän oli siinä täydellisesti. Kätilö kehui vauvaa kovasti, mutta harmitteli, kuinka vaikea oli vauvan asennon vuoksi saada mitattua niskapoimua. Hän yritti vähän tökätä vauvaa vatsani päältä, ja tuloksena oli vain vauvan pyllistys. Lopulta vauva siirtyi niin, että kätilö oli suht tyytyväinen mittaustulokseen, joka tosin oli jompi kumpi. "2,5 tai 2,6 mm, mutta merkitsen tänne 2,6, niin seula on tiukempi," hän selosti. Turvotuksen tulisi olla alle 3.

Siirryimme takaisin koneelle, jonne kätilö naputteli arvoja, ikäni, painoni, HCG-b ja PAPP-A -näytteiden tulokset ja kääntyi sitten puolemme:

"Nyt näyttäisi siltä, että jäitte kiinni seulassa." 

Sydän jätti lyönnin väliin, ja hiljalleen tieto alkoi upota tajuntaan. Kätilö näytti arvoja paperilla, muisti, ettei ollut merkinnyt IVF:ää mukaan laskuriin, tulosti uuden paperin ja avasi numeroita meille. Alkoi itkettää. Yritin muistaa hengittää. Nenä alkoi vuotaa. Mokomakin maski! Kätilönkin silmät kostuivat. Hän yritti rohkaista, että nämä ovat vain lukuja, ja halutessamme voisimme lähteä jatkotutkimuksiin, ja jopa tästä suoraan voisin käydä labroilla. Kyseessä olisi NIPT-tutkimus, jolla selvitettäisi 99%:n varmuudella kolmen trisomian mahdollisuudet ja halutessamme saisimme samalla tietää myös sukusolut. 

Meidän tilanne ei suinkaan ollut pahin mahdollinen, mutta olin murtunut. Down-riskiarvomme oli 1:75 (raja-arvo oli 1:250, josta seula hälyttäisi), mutta kaiken kokemamme jälkeen minusta tuntui, kuin olisimme saaneet jo varman tiedon siitä, että lapsellamme ei olisi kaikki kunnossa.

Itketti koko päivän. Googletimme molemmat hullun lailla, vaikka samaan aikaan tiesimme, ettei se muuttaisi tilannettamme mitenkään. Toki se toi tyyneyttä ja lohtua lukea, että 5% raskauksista jäi seuloissa kiinni, ja näistä 90% osoittautui vääriksi hälytyksiksi.

Ahdisti. Oma ajatukseni oli ja on, että tämä ei vaikuttaisi lapsen pitämiseen, mutta silti samaan aikaan huusin mielessäni, että en haluaisi Down-lasta! En haluaisi erityislasta! En haluaisi olla erityisperhe! En haluaisi olla yhtään enempää erityinen! En haluaisi Huldan joutuvan koville ja koulukiusatuksi! En halua, että lapsi ei pärjää elämässä! En halua tätä! En halua olla raskaana! En näin!

Sain itkettyä ja juteltua vanhempieni kanssa. He halasivat mennen tullen ja vakuuttivat olevansa meidän tukenamme tässä. Ihan en ole varma, oliko heille yllätys sanoessani, etten pystyisi keskeyttämään raskautta, jos uutiset olisivat huonot. Sain myös korvaamatonta tukea lähimmiltä ystäviltäni. Mietin, kuinka ihmeessä iltavuoroon mennyt mieheni jaksaisi.

Yritin illalla pakata, sillä olimme seuraavana päivänä lähdössä Huldan ja vanhempieni kanssa Oulun reissulle sekä kummitytön syntymäpäiväjuhliin. Ensin ajattelin, että miten jaksaisin. Mutta tämä osioittautui lopulta oikein hyväksi; saisinhan muuta mietittävää ja aika kuluisi taas eteenpäin. NIPT-testin tuloksessa voisi mennä jopa 3 viikkoa.

En saanut yöllä unta. Koin voimakasta tarvetta vain olla, levätä Jumalan sylissä. Kuuntelin ylistystä pitkään ja itkin tyynyni märäksi. Tämä kuitenkin helpotti, ja koin, että minusta ja meistä pidetään huolta. Jumala on hyvä. Ehkä jokin luottamus siihen, että kaikki tulee vielä menemään hyvin, kasvoi. Sitten eräässä laulussa laulettiin: "---Hän tuntee jokaisen tähden taivaalla ---". ❤

Niinpä.

Seuraavana päivänä (rv 12+6) tunsin sen. Hipsuttelua. Ihan varmasti se oli sitä. Tähti se siellä taisi haluta viestittää, että hänellä on kaikki oikein hyvin.❤😭🙏