Ensimmäinen kuva Tähdestä

Viikko sitten, rv 7+0, iski pieni pelko. Mitä jos sykettä ei löydykään! Mitä, jos kyseessä on sittenkin vain tuulimunaraskaus!

Edessä oli lapsettomuuspolilla tehtävä varhaisultra. Tuo ultra, joka oli meille merkkipaaluna, ja jonka myötä voisi vaikka hiukan hengähtääkin.

Mennyt pariviikkoinen oli kyllä melkoinen. Vuotoa kesti suunnilleen kaksi viikkoa, ja oikeastaan vain parin tunnin ajan iltapäivästä. Järki sanoi, että ei tuollaisella vuodolla mitään keskenmenoa ole tapahtumassa (okei. Järki muistutti myös keskeytyneistä keskenmenoista). Ehdin juttelemaan jo polin hoitajankin kanssa, ja huolta ei ehkä niinkään enää ollut. Enää vain turhautti. Tällaiset kamalat helteet (kyllä valitan. Kuumuus on ahdistavaa), pahoinvointia, enkä tulehdusriskin takia saanut edes uida. Pahin ärsytys onneksi kaikkosi jo melko pian, sillä päätin suhtautua tilanteeseen loogisesti: mieluummin kuitenkin uimattomuus ja etova olo raskauden vuoksi, kuin uiminen vaikka 24/7, enkä taaskaan olisi raskaana.

Yövuorot triggeröivät oloa, ja aika inha oli kyllä valvoa. Yleensä olen myös aika hyvä pysymään hereillä, mutta voi jestas sentään. Nyt torkahtelin mennen tullen, ja kerran jopa siinä vaiheessa, kun aamuvuorolainen tuli jo paikalle! Yhdessä vuorossa sen sijaan jäin jo kiinni. Uudelta potilaalta oli otettava keuhkokuva, enkä suojavarusteista huolimatta voinut olla röntgenissä mukana avustamassa. Tämä on siis käytäntö, ja joku toinen menee silloin. Onneksi yökkökaverini olivat mukavaa sakkia, ja käytänössä vain liikuttuivat ja intoilivat. Olikin jännä kuulla myös toisen suunnitelmia lähteä jossain vaiheessa kumppaninsa kanssa yrittämään raskautta rIVF-hoidoilla.

Yövuoroista nukuttuani heräsin pakkaamaan ja suuntasimme perhereissulle Mikkeliin. Se se vast oli ihanaa, ja nautimme kaikki suunnattomasti. Minäkin, jolla pahoinvointi ei onneksi yltynyt missään kohti kovin pahaksi. No, siinä vaiheessa olo oli melko huono, kun oli syönyt liikaa pizzaa. Tuntui yhtä kaikki ihanalta, kun sai nauttia olostaan suht hyvävointisena. Ja miten vapauttava, arjen irtiottoinen tunne reissussa olikaan! Kuin "ennen vanhaan".

Koitti vihdoin maanantai. Mies totesi edellisenä päivänä, ettei sittenkään tulisi mukaan, koska polille tulo tuntui henkisesti pahalta. Minulle tämä oli ok, koska kaikki oli muutenkin aika erilaista kuin Huldan kohdalla. Niinpä ajelin itsekseni keskussairaalaan ja yritin pitää pelkoni kurissa kuuntelemalla matkalla äänikirjaa. Odotustilassa oli tv jälleen päälle, ja sieltä tuli jumalanpalvelus kuin tilauksesta.

Ja sitten minut kutsuttiin sisälle. Lääkärinä oli erikoistuva lääkäri, jonka puheista en saanut mitään selvää, ja joka käytti ultrauslaitetta hätäisesti ja niin, että se jopa vähän sattui. Kätilö ohjasi häntä ja suomensi asiat minulle. Ja mitäs sieltä löytyikään! Pieni, pikkuriikkinen Tähti, sydän vinhasti sykkien! Pituutta hänellä oli 10,8cm ja viikot olivat ihan oikein, 7+1.

"Se on tyttö, niin jämpti on!", sanoi kätilö silmät tuikkien ja antoi minulle sittemmin tukilääkkeiden purkuohjeet.

No niin, siis. Tähti on siis matkassa. Olen raskaana. Meille tulee vauva. Kaikki on hyvin.

Pienet kriisit vetäisin jo, mitä vähän odotinkin, mutta kaikki hyvin. Ihan en siltikään osaa vielä sanoa yhtään mitään.

Mutta miten viisas olikaan anoppini jutellessaan mieheni kanssa. "Et kuulosta kovin innostuneelta. Veikö kevät voimat?"

Aikalailla sellaiset on molempien fiilikset. Ihan mahtava tilanne toki, mutta vähän jos saisi levättyä.  Ja olokin voisi helpottua. En ole taaskaan okentanut kertaakaan, mutta en oikein keksi, mikä voisi helpottaa oloa. Helteen vuoksi en saa nukuttua kunnolla, ja olokin välillä herättelee. Mutta tekeepä Tähti jo tilaa! Kyljissä riipii ja repii, ja ihmettelen, missä kohtaa raskaus alkaa näkymään. 

Viikon päästä on neuvola. Niin jännää olla uudestaan näissä tilanteissa.