perjantai 2. maaliskuuta 2018

Saako näitä jo pohtia?

Kunhan kirjoittelen, sillä tämä "rouva" (kuten juuri huvittuneena luin Kanta.fi-sivustolta epikriisiä ensimmäisestä osastojaksoltani minua kutsuttavan) on vielä hetken aikaa kotona.
Huomaan todellakin stressaavani töihin palaamistani, ja olen harkinnut jo oman karkkipussin, mandariinisäkin, Vichy-pullon tai ainakin ruisnappipakkauksen ottamista mukaan. Näen painajaisia töistä, nukun pätkittäin ja aamuisin herään pohtien, että mikä osa yöstä oli totta. Ainakin se, kun mies kävi viime yönä ottamassa pois loukkuun jääneen hiiren,toisen tällä viikolla. Jännitän sitä, kuinka työasiat tulevat sujumaan, miten pitkään poissaolooni suhtaudutaan (vaikka eihän se kenellekään kuulu) ja mikä vointini tulee olemaan. Neljä yövuoroa on melkoinen rutistus, ja todella toivon, että a) jaksan yöt hyvin, b) en aja kotimatkoilla kolaria ja c) saan nukuttua öiden välissä ilman painajaisia.

Tällä hetkellä yritän ottaa itseäni niskasta kiinni, sillä olen oppinut jokseenkin ottamaan levon kannalta tämän kotona olemisen. Olen toki laittanut ruokaa ja tehnyt pikkuhommia (jee, vein roskat), sukkien neulomisen ja musiikin kuuntelemisen lisäksi. Yritän tänään saada kehiteltyä leipomusmenua ensi viikon Nosh-vaatekutsuille. Tavallisesti olisin tehnyt tämän jo kolme viikkoa sitten, ja odottanut vain sormet syyhyten leipomisen aloittamista. Nyt puuha tuntuu vähän suorittamiselta, vaikka olenkin innoissani kutsuista. Joo, olen myös ulkoillut, ja tullut toteamaan, että kävely todella aiheuttaa minulle liikaa tärähtelyä, ja sen seurauksena vatsani on todennäköisesti ollut ajoittain todella kipeä ja olo tukala. Näihin oloihin heräsin toissayönä ja käytännössä valvoin aamuyön pitkät tunnit pohtien, että missä vaiheessa poliin olisi taas otettava yhteyttä, tai onko tämä edes sellainen asia. Sisäinen hoitajani järkeili sitten, että olo ei kuitenkaan ole huonompi, kuin viikko aiemmin, eikä minulle tehtäisi mitään. Todennäköisesti tilanne helpottuisi lepäämällä ja juomalla. Kuten lopulta tekikin. Vuorokauden päästä. Olen tosin saanut useammalta taholta jo kuulla, että nyt ei pidä olla hoitaja, vaan potilas/asiakas/tilanteeseen sopiva henkilö.

Siksipä olikin oikein mainiota päästä eilen juttelemaan erään ystäväni kanssa, jonka lapsi täyttää näinä päivinä 8 kuukautta. Niinpä ystävälläni ovat raskaus ja synnytys oikein tuoreessa muistissa. (Ja onneksi ihan hyvälläkin tavalla, että asioista puhuminen ei tuntunut hankalalta.)
Minulla nimittäin olikin lopulta aika tavalla kysymyksiä! En ollutkaan tajunnut, kuinka paljon minua oli mietityttänyt moni asia, kuten vatsakivut ja niiden normaalius tai se, että mistä tietää, että kaikki on hyvin ennen ultraääntä. Varsinaista huolta minulla ei ollut, mutta olen pohtinut töissä jaksamista ja sitä, että jos esimerkiksi aamuisin on huono olo, niin missä vaiheessa on sopivaa ilmoittaa töihin, ettei tulekaan. Minun kollegani ovat sisukkaasti nimittäin vain käyneet töissä; välillä kipaisseet oksentamassa, ja jatkaneet taas hommiaan. Pari poikkeusta toki on ollut, ja silloin kyse on ollutkin ihan superpahoinvoinnista.
Minä ja kysymykseni! Mutta enhän minä voi tietää, kun kaikki tämä on vielä niin uutta! 😀
Ystäväni oli säästänyt minua varten äitiyshousuja ja lupasi myös kantoliinan sekä lainaan joitakin vauvan tarvikkeita. Siinä vaiheessa tosin jouduin vielä toppuuttelemaan. En vielä uskalla ottaa mitään. Ja muutenkin kaikesta keskusteleminen... Tuli välillä tunne, että yhtäkkiä olen vain hypännyt keskustelemaan pätevästi asioista, joista kuvittelen tietäväni, vaikka kaikki tietävät, että yritän vain huijata. Nämähän ovat asioita, jotka eivät kuulu minulle, eivät ole osa elämääni, eivätkä tule omaan.

Pieni ääni kuiskaa mielessäni: mutta kuule, kuuluvathan ne. Olet raskaana.Kai sitä on niin monta vuotta kieltäytynyt ajattelemasta mahdollista raskaus-, vauva- ja pikkulapsiarki-aikaa, että niihin ajatuksiin oikeasti sujahtaminen vie tovin aikaa. Vie varmasti aikaa tottua siihen, että asioista, joista puhun, ovat todellisuutta minulle ja miehelleni. Nyt minun ei tarvitse olla ammattiroolissa, vaan saan olla tuleva äiti. Kysymyksineni, pohdintoineni ja mietteineni.

Jotenkin noihin leivontaohjeisiin keskittyminen tuntuu enemmän omammalta. Nyt tosin en jaksa murehtia vegaaniudesta, sillä en ole tullut vegaanileivonnan kanssa vielä niin sinuiksi, että luottaisin tekemisiini. Etenkään väsyneenä ja yövuoron jälkeisenä päivänä.



Haha, kuvituskuvia. Ei vielä mitään valmista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti