Turhautuminen. Sitä viime päivät ovat olleet. Eilen olin aika kiukkuinenkin.
Minunhan pitäisi olla nyt onneni kukkoilla, innoissani, tohkeissani ja kaikkea muuta iloista ja onnellista. Ja olenkin.Olen vain todella turhautunut niihin lieveilmiöihin, jotka ovat seuranneet lähes välittömästi joiltakin tahoilta, jotka ovat kuulleet uutisen.
Kuten kirjoitin viimeksi, kovin monella tuntuu olevan tarve sulloa minut pumpuliin, käskeä varoa suunnilleen jokaista askelta ja ylipäänsä ottaa todella rauhallisesti. Äitikin oli jo perjantaina sitä mieltä, että määräsihän se lääkäri jo, etten saa tehdä tupla- ja yövuoroja. Isä haluaisi, etten harrastaisi liikuntaa (ainakaan kovin vauhdikasta) tai reissaisi. Puhumattakaan eräästä rakkaasta ystävästäni, jonka kanssa piti olla reissusuunnitelmat valmiina, ja nyt hän on huolesta suunniltaan, että jos minulle ja vauvalle sattuukin jotain!
Ensinnäkin: minä en ole lasia.
Toiseksi: ei se vauva putoa mihinkään.
Kolmanneksi: en ota typeriä riskejä.
Nyt olen vain pauhannut turhautumistani kotona, sillä ylivarovaisuutta varmuuden vuoksi en vain voi ymmärtää. Osaan kertoa kyllä, jos minulla on huono olo! Ja en minä nyt mitään hölmöjä riskejä ottaisi.
Ihan todella, kun sitten ajattelenkin vauvaa, mitä oikeasti haluaisinkin, niin olenhan minä onnellinen. Silloin olen vaaleanpunaisessa pumpulissa. 💗 Ja olisi aika kiva, jos näissä ajatuksissa saisi oikeasti olla, eikä tarvitsisi vääntää mistään turhista pumpuleista. Yritän pitää itsekseni yllä tätä iloa ja onnea asiasta, ja totta kai juttelemme aika ajoin myös mieheni kanssa erilaisista asioista. Vauvan kirjaa en ole osannut vielä aloittaa, sillä en toivoisi kirjoittavani sitä tunnekuohun aikana, jolloin päällimäisenä leijuu ärsyyntyminen ja jopa syyllinen olo.
Mutta tarkastinpa huvin vuoksi jo kuntamme äiti-lapsipiiri- ja perhekerhotilanteen. Ovathan nuo jo aika tärkeitä ja ajankohtaisia asioita... 😉
Lohduttaisi aika kivasti, jos teillä olisi kertoa samanmoisia ajatuksia... Poden jopa syyllisyyttä, että eihän tämä näin pitänyt mennä. Minunhan pitäisi olla onnellinen, mutta sen sijaan poden syyllisyyttä ja kiukkuisuutta asioista, jotka eivät millään vedä vertoja vauvalle.
Varmasti tiedätkin, mutta kyllä nuo hormonit vaan alkuraskaudessa saa usein lauhkeimmankin naisen ottamaan vähän kierroksia ja höyryämään erinäisistä ärsyynnyksenaiheista. Minua ärsytti vuosi sitten aivan kaikki ja onnentunteet olivat ripoteltuna sinne tänne, raivokohtausten väliin :D minusta tuo kuulostaa siltä, että siellä raskaus etenee niinkuin tapana on :D
VastaaPoistaJa syyllisyys... Niin. En halua nyt kuulostaa sellaiselta ärsyttävältä knowitall-äidiltä, mutta tuohon syyllisyyteen joutuu jollain tapaa vain siedättymään. Se on nimittäin raskausaikana ja vauvan kanssa läsnä (ainakin minulla) ihan kaikessa. Raskausaikana mietin syönkö tarpeeksi hyvin, sitä että nukuin loppuun asti selällään, miten en liikkunut riittävästi... Ja aina lli syyllinen olo. Lapsen kanssa en jaksaa tarpeeksi, olen liian kärkkäästi tuputtamassa ruokaa, en huomannut kakkavaippaa ja pyllyyn tuli ihottumaa... Kuulostaa typerältä, mutta kaikesta sitä syyllisyyttä kantaa. Suopuminen. Se on teemasana sekä raskauteen että äitiyteen :)
Mieli on alussa tosi herkkä, ole armollinen itsellesi <3 anna ajatusten tulla ja mennä, kyllä ne vielä asettuu ja saat oikein antaumuksella uiskennella pumpulissa :)
Ooh, kiitos pitkästä vastauksestasi, Fia! <3 <3
PoistaMuutenkin on tuntunut aina niin kivalta, kun olet kommentoinut höpinöitäni. Sulla tuntuu olevan aina jotain viisasta ja kokemusperäistä jaettavaa. :)
Niin, hormoneita saa varmasti alkuvaiheessa syyttää monestakin asiasta, vaikka inhoan tuota asetelmaa jo lähtökohtaisesti. Kiukku nousee hetkessä, vaikka ei todellakaan tarkoittaisi. Onneksi en ole vielä kokeillut elämää töissä; toivottavasti osaan pitää itseni aisoissa... Kun saisi olla vain onnellinen! :D
Et kuulostaa ärsyttävältä knowitall-äidiltä, vaan kirjoituksesi oli oivallinen muistutus, että lapsen synnyttyä se ikuinen syyllisyys-kierre varmaankin alkaa... Toivottavasti sen kanssa oppii elämään...
Kiitos. <3