Petasin pedin ja kävin vähän mittailemassa käytäviä. Jotain tehdäkseni. Niissä ei paljon mitattavaa ollut, ja yritin tutkia seinillä olevia tauluja. Sitten palasin taas huoneeseeni. Olin aamulla saanut huonekaverin, jota valmisteltiin toimenpiteeseen. Esilääkkeiden myötä hän veteli odotellessaan pääasiassa sikeitä kuorsaten komeasti. Aamupäivän mittaan tulin myös huomanneeksi melkoisen flunssankin vaivaavan häntä, joten pyrin keskittymään vain kuulokkeiden kautta kuuntelemaani musiikkiin ja toivomaan kotiin pääsyä. Tuon kuorsauksen ympäröimänä olisi vaikea nukkua, enkä toisaalta haluaisi flunssaakaan!
Aika mateli. Musiikki pelasti paljon. Kirjoittelin hetken. Hoitaja kävi välillä kertomassa, että lääkäri on edelleen leikkaamassa ja tulee toimenpiteen jälkeen kiertämään.
Lopulta sain siirtyä tutkimushuoneeseen.
Lääkäri katsoi ultraäänilaitteella, että tilanne on oikeastaan aika sama edelleen. Saisin lähteä kotiin, sillä voisin yhtä lailla levätä ja juoda sielläkin. Mutta hän teroitti, että tilanne ei suinkaan ollut ohi. Se itseasiassa saattaisi vielä pahentuakin, jos raskaus alkaisikin. Veritulppariskin vuoksi jatkaisin Klexanen pistämistä ja töihin ei olisi menemistä vielä ensi viikon loppuunkaan asti. Lääkäri oli ehtinyt keskustelemaan jo lapsettomuuspolin lääkärini kanssa, ja tulisin saamaan ajan myös sinne.
Nyt tärkeintä olisivat lepo ja juominen. En saisi käydä edes kävelyllä, en siivota. En mitään.
Mies tulisi hakemaan minua iltapäivällä ja hoitaja lupasi järjestää paperit kuntoon. Koska sairaslomatodistuksen päivissä oli virhe, ja lääkäriä jouduttiin jälleen odottamaan pitkittyneestä toimenpiteestä, odottelin koko iltapäivän lähtöä. Sain käydä välillä tekemässä työpaikallani poissaolo-ilmoituksen.
"Mutta ei sitten rappusia pitkin! Hissillä!", hoitaja heristi lempeästi sormeaan. Olin ilmeisesti tehnyt selväksi, että tämä tulisi olemaan minulle aika vaikea tikki.
Kävin työpaikallani, jossa kollegat tervehtivät minua ihmetellen.
"Oletkos ollut kouluttautumassa?", he kysyivät nähtyäni minut omissa vaatteissani. "En, vaan kotiutumassa."
Kerroin joutuvani olemaan töistä pois vielä ensi viikon loppuun asti, ja vaikka aistin uteliaiden korvien höristämistä, niin en kokenut minkäänlaista tarvetta kertoa syytä.
"Onko sulla ollut kuumetta?"
Sen kuitenkin kiistin, muuten en olisi voinut tulla käymään osastolla, jonne oli ehdoton kielto tulla flunssaisena.
Joten en kertonut mitään. Ne tietävät, joille olen halunnut kertoa, ja muiden ei mielestäni ole mitään tarvetta tietää. Onpahan viikonlopun aikana puhetta ja pohdintaa. Ties vaikka keksivät turvonneen vatsani, mistä sitä tietää, kun ihan kaikesta puhetta tunnutaan saavan aikaan.
Siispä onnittelin itseäni oltuani tarkka omista asioistani, ja kipusin takaisin osastolle hissillä.
Lopulta pääsimme lähtemään kaikki paperit mukana. Poikkesimme matkalla hakemassa Klexanea apteekista ja arvoimme kaupassa käymisen tarvetta. Halusin vain kotiin. Tuntui käsittämättömältä, kuinka väsynyt olin, vaikka olin vain odottanut koko päivän leväten. Luultavasti koko tuo tunnemyräkkä sai sen aikaan. Minä, sairaalassa potilaana. Komplikaatioita.
Illalla kömmin nukkumaan omaan sänkyyn, mutta mieli täynnä erilaisia kysymyksiä. Miten kauan tämä tulee kestämään? Miten raskauden käy, alkaako se? Jos ei ala, niin mitä sitten tapahtuu? Entä, jos alkaa, niin kuinka ihmeen kauan tätä tilannetta on kestettävä? Kyllä, paikallaan oleminen on minulle hankalaa. Olen aika rauhallinen tyyppi, mutta tykkään touhuta ja liikkua.
Ensi viikolla olemme hieman viisaampia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti