Pieniä ja suuria pelkoja

Kuva: stcard

Sitä mukaa, kun IVF:n isommat toimenpiteet ovat lähestymässä, myös pelot ovat hiipineet mieleen.
Tähän mennessä olen vain (kenties itseäni suojellen) pyrkinyt ajattelemaan, että tämä ei onnistu. Käyn vain hoidot läpi, mutta ei tästä tule kuitenkaan mitään. Mutta onhan se kuitenkin myönnettävä, että jotain kehossani kuitenkin tapahtuu, ja voi hyvinkin olla, että juuri tällä kerralla solumme tykästyvät toisiimme ja innostuvat viettämään enemmänkin aikaa yhdessä. Voi hyvinkin olla, että juuri tällä kerralla saa alkunsa se, joka oikeastaan on nykyisin pimennossa mielessäni. Ikään kuin osa mielestäni olisi kuin vanhan filmirullan loppupätkä: yhtäkkiä kuva vain loppuu. Sellaista asiaa ei ole, kuin "meidän lapsi". Ei sellaista voi miettiäkään.

Niin, pelot. Pitkään jännitin sitä, miten surulliseksi hoidon epäonnistuminen vetäisi minut. Koko ajatus jopa ärsytti: haluaisin olla täysin toimintakykyinen, enkä vain olla jotenkin vajaa toimimaan... Yritin valmistautua tulevaan erilaisin keinoin: en halunnut uskoa, että tämän kertainen hoito onnistuisi, pyrin tarkastelemaan koko prosessia ammatillisessa mielessä, nauramaan itselleni ("ihan sama, mikä asia, niin täältä tulee itku!") ja keskittymällä jo kesän suunnitelmiin. Puran oloani myös erilaisilla kirjoitusprojekteilla, joihin huomaan lennähtäneeni. Pidän itseni myös kiireisenä näkemällä ystäviä ja puuhamalla erilaisten harrastusten parissa. Ja teen kaikkea tätä edelleen. Minulta kysyttiin eilen, että mitä, jos tästä kuitenkin alkaa raskaus. Syvältä sisimmästäni nousi pienen pieni toivo, mutta hiljensin sen saman tien. En pystynyt päästämään sitä valloilleen. En voinut antaa toivon liekille yhtään varaa kasvaa. Totta kai minua jännittää joka kerta mennessäni polille, ja totta kai haluaisin, että "asiat menisivät hyvin". Ja niinhän olen koko ajan sanonut: "käy, miten käy, niin hyvin käy". Tiedän, vaikka en suurempia haavemaalailuja harrastakaan, negatiivinen tulos tulee joka tapauksessa olemaan iso pettymys.

Muutama päivä sitten havahduin siihenkin, että mitä, jos minun soluissani onkin jotain vikaa. Mitä, jos ne eivät kerta kaikkiaan toimi, kuten pitäisi. Tai jos ne ovat viallisia, huonoja ja kelvottomia. Eikö se tee minusta vielä enemmän epäonnistuneen? Jos se tarkoittaakin sitä, että se oli sitten siinä. Ei kannata jatkaa enää. Minusta ei ikinä tule äitiä. Ei minun soluillani.


Pelkään välillä myös parisuhteemme ja mahdollisen vanhemmuuden puolesta. Miten meille käy? Kuinka pärjäämme yhdessä lapsen kanssa niin, että en jää yksin tai että en myöskään yritä haalia itselleni liikaa puuhia ja huolehtia kaikesta. Enhän jää yksin lapsen kanssa?
Entä ystävät? Osaanko priorisoida aikaani niin, että kukaan osapuoli ei tuntisi tulleensa laiminlyödyksi... Onko omituista, jos on jopa vähän haikeakin olo... Ei enää lapsettoman elämän iloja ystävien kanssa vietetyistä ajoista ja reissuista...
Entä oma naiseus? Mitä se tulee olemaan tämän jälkeen? Jos se on ollut uhattuna tähänkin mennessä, niin mistä se tulisi myöhemmin koostumaan?
Miten voin edes ajatella tällaisia asioita?
Olenko valmis siihen, että tästä voi todella saada lapsi alkunsa? Olenko valmis luopumaan joistakin toiveistani kesän varalle? Osaanko myös hellittää sen suhteen, etten pysty tekemään kaikkea? Jo nyt olen joutunut nielemään tuollaisia asioita; olen joutunut perumaan ensi viikon jumppa- ja uimisjutut, sillä tajusin eilen, etten voi mennä rankoille jumppatunneille tai uimaan uimahalliin vain pari päivää punktion jälkeen... Tai kuinka selittää työnantajalle, että voi olla, etten pääse tiistaina tuplavuoroon... Onneksi tässä kohtaa lääkärini sanoi topakasti, että en todellakaan ole menossa töihin.

Heräsin tänään hieman ennen klo 6 näihin mietteisiin. Pyörittelin niitä mielessäni pohtien, että mitä ihmettä olen oikein tekemässä. Onko tämä koko prosessi edes oikein? Eihän kukaan pakottanut tähän. Joiltakin tahoilta saatu nuiva tai välttelevä käyttäytyminen ovat saaneet jopa hieman pahoittelemaankin tilannetta... No mutta anteeksi, että menen hankkiutumaan itseni tilanteeseen, jossa en voi tehdä asioita normaalisti pariin viikkoon... Anteeksi, että olen niin herkillä ja varmaan aika surullinenkin. Anteeksi, etten pysty olemaan nyt tavallinen.

Sitten mieleeni tuli ystäväni vinkkaamat postikortit Instagramissa. Kaivoin kännykän esiin ja tuijottelin kuvia hörppiessäni aamukahvia retrokupista.
Suorastaan imin itseeni noita korttien lyhyitä jakeita. Niissä toistui sama viesti: älä pelkää.
Tuttuja Raamatun jakeita, mutta niin tuoreita ja raikkaita. Älä pelkää, älä pelkää.
Ei mitään hätää.
"Älkää pelätkö! Rohkaiskaa mielenne!"
Sak. 8:13
"Älä pelkää, sinä Jumalalle rakas, kaikki on hyvin. Vahvistu, ole vahva!"
Dan. 10:19
Jakeita lukiessani tuntui, kuin pelkojeni terävimmät piikit olisivat pehmenneet. Aloin muistaa, että oikeastaan kaikki, mitä tulisi tapahtumaan, olisi Jumalan käsissä. Mikään ei tapahtuisi sattuman vuoksi. Kävi miten kävi, niin Hänellä on suurin ja viisain suunnitelma, ja siihen voin luottaa.

Kuvat: stcard

---

Tilannekatsaus:
Kävin eilen polilla. Siellä lääkäri halusi punnita minut selvittääkseen, ettei liiallisia turvotuksia ole. Paino oli pysynyt aika lailla samoilla lukemilla. Ultraäänitutkimuksen perusteella hän sanoi, että maanantai on varmasti se punktiopäivä, mutta nyt viikonlopun yli minulla on lievä hyperstimulaatioriski. Sain numeron naistetautien osastolle, jonne tulisi ottaa yhteyttä, mikäli tiettyjä oireita ilmenisi. Sovimme, että jään odottelemaan soittoa sairaalasta, jonne olemme menossa maanantaina. Saisin kuulla irrotuspiikin otto-ajan sekä maanantain aikataulun. Odotin klo 14:45 asti, eikä mitään kuulunut. Seurasi 1,5 tuntia kestänyt soittokierros, jonka aikana minut yhdistettiin ties kuinka moneen eri paikkaan, eikä kukaan osannut tai halunnut ottaa kantaa asiaan. Lopulta tuli itku. Voiko edes joku avata paperini ja katsoa, mitä siellä lukee! Eräs hoitaja lupasi kysyä päivystäviltä lääkäreiltä, ja niin vihdoin sain soiton oikeasti asiasta tietävältä lääkäriltä. Hän ohjeisti minua tarkasti lääkkeen ottamisessa ja maanantaihin valmistautumisessa ja sairaalaan saapumisessa. Kovasti hän kyllä pahoitteli sattunutta, jossa eri sairaalat olivat ohjeistaneet toisin. Molemmissa oletettiin, että toisessa paikassa minulle kerrotaan tiedot.
No, sinnikkään soittokierrokseni päätteeksi sain onneksi tarpeelliset tiedot. Lisäksi kuulin, että voin sittenkin juoda hieman kahvia maanantai-aamuna.. :D

Ja kas: kuuntelen Spotifyn erästä soittolistaa, siellähän se Juha Tapiokin laulaa:
"Älä pelkää, älä pelkää,
sinä et pääse putoamaan.
Rakastettu on oikea nimesi,
ja tulee nimenäsi olemaan."