Öiden laskemista ja asian unohtamisen yrittämistä

Tänään voisi sanoa, että ensi viikolla pääsee testaamaan. 10 yötä.
Ja siltikään en haluaisi olla jatkuvasti miettimässä tuota.
Ristiriitaisuuksien sekamelskassa odotan oloni normalisoitumista, liikuntaharrastusten jatkamista kunnolla, mutta totta kai myös testin tulosta. Toisiko se meille vihdoin sen ensimmäisen plussan? Saisinko sitten alkaa oikeasti miettimään ja innostumaan asioista, joilta olen tässä vaiheessa vain sulkenut silmäni (ennen punktiopäivää)?
Voisiko väliinputoajan tunne hiljalleen hävitä?

Iloitsen suunnattomasti siitä, kuinka ympärilläni olevat luottoystäväni, he, joille olen tätä polkua jakanut, ovat olleet valtavan toiveikkaita. Onhan se ihanaa, kuin toiset jaksavat toivoa ja luottaa. Ehkä siitä sekä torstain siirtopäivän myötä olen alkanut huomaamaan pieniä toivon hippuja. Enää en välttämättä jaksa huiskia niitä heti pois, vaan saatan tai saatamme yhdessä viipyä tovin jos toisenkin "mitä, jos..." -ajatuksissa. Ja niin olemme upputuneet puheisiin raskaudesta, imetyksestä, lastenvaatteista, kantoliinoista, isovanhemmista, vauvasta, autoista ja äitiyspäivärahoista. Kaksi jälkimmäistä on etenkin miestä mietityttänyt, minä kun en ollut vielä ajatellutkaan Kelan tukia.

Mutta katsotaan nyt.
On täysin mahdollista, että vaikka testi olisikin positiivinen, niin se voi silti tarkoittaa vain kiinnittymisen yritystä. Ja onko varhaisultrassa edes mitään löydöstä.
Tällä hetkellä mennään kuitenkin päivä kerrallaan. En jaksanut enää pidätellä itseäni, vaan lähdin juoksulenkille lauantai-iltana. Olinhan varmistanut lääkäriltä, että onko jotain huomioitavaa. Tähän olin saanut vastaukseksi, että normaalielämää voinnin mukaan. Okei.
Kylläpä juokseminen tuntui hyvältä! Liikuntaa olen kaivannut, ja sen puute on tehnyt olon hiukan tukalammaksi. Henkisesti se myös auttoi paljon. Voin tehdä siis muutakin, kuin "ottaa rauhallisesti".
Muuten koitan sinnitellä lääkkeiden (Lutinus ja Ovitrelle) kanssa. Ne, kenties Lutinus, onkin yllättänyt sivuvaikutustensa kanssa.
Yöt ovat olleet hankalia. Näen joka yö levottomia unia ja heräilen useaan kertaan huonovointisuuteen ja hankalaan oloon. Monena aamuna olen joutunut tuumailemaan, kuinka ihmeessä pystyn olemaan pystyssä voidakseni laittaa itselleni aamupalaa. Jotain pitäisi syödä, mutta mitään ei tee mieli. Aamupäivät menevät töissäkin pikkutankkausten voimin. Omituista, kun tällaiseen ei ole tottunut. Siis minä, jonka paras hetki päivässä on aamuisin: kuppi kahvia sekä kauramaitoon ja veteen tehtyä kaurapuuroa, joukossa esimerkiksi maapähkinävoita ja vaahterasiirappia tai kurpitsahilloa. Nam. Mutta ei nyt. Ja kaikki vain yhden lääkkeen vuoksi.

Vähän pidemmälle vietyä nautiskelua kesäaamuna

Onneksi on kuitenkin monia asioita meneillään. Suunnittelu- ja kirjoitusprojekteja, työni pulmien selvittelyä, ystäviä ja suunniteltuja menoja. Elämä ei onneksi ole vain oman napani tuijottelua.