Muita vaihtoehtoja

Tulen suvusta, jossa maailma on pieni. Meidän mökillämme on saunotettu niin egyptiläistä kirkonmiestä, taiwanilaisia seurakuntalaisia, kiinalaisia ystäviä, sweitsiläisiä 30-vuotishäämatkalaisia, saksalaisia, kanadalaisia, englantilaisia ja kuka ties minkä maalaisia tuttavia. Olen jo pienestä pitäen oppinut siihen, että olemme kaikki yhtä arvokkaita ja samanarvoisia maailman kansalaisia. Kotikyläni loi turvalliset puitteet elämänalulle ja olisin jaksanut kuunnella loputtomiin maailmalla töissä olleiden tätieni värikylläisiä kertomuksia, kuunnella ulkomaalaisia lauluja, tutkia kiinalaisia merkkejä, syödä napani täyteen uskomattomia ruokia, ihmetellä afrikkalaisia hedelmiä ja vain hengittää tuota lähetystyöntekijä-tätieni tuomaa tuulta. Pidin aivan itsestään selvänä, että voisimme ykskaks lähteä viikonloppuvisiitille toisen tätini luo Aasiaan. Lapsen muistoissa tätini olivat usein kotimaassa, vaikka todellisuudessa kului varmasti useita vuosia, ennen kuin he pääsivät takaisin. Afrikasta pystyi soittamaan puhelun kahden viikon välein. Minua kiehtoivat suunnattomasti nuo matkat ja niiden tarkoitusperät.Toki oman vaikuttensa antoivat myös omat matkani, joille olin saanut lähteä.
Eräänä iltana, ollessani jotakuinkin 14-vuotias, kirjoitin päiväkirjaani, että minusta tulee varmaankin samanlainen kuin tätini. "Eikä varmasti tule," äitini totesi seuraavana päivänä, kun juttelin ajatuksistani.
Pohdin, että mitä jos minun ei ole tarkoituskaan löytää miestä, saada lapsia ja asettua. Ehkä joku kutsui maailmalle? Ajatus hymyilytti.
Ja se oikeastaan hymyilyttää vieläkin, ainakin siltä osin, että hahaa, minulla on mies. Ja myös siitä tyyneydestä, jolla pohdin noita ajatuksia nuorena. Vaikka pohdiskelin myös Afrikasta adoptoimista yksin, niin jotenkin olin ihailtavan avoin eriaisille vaihtoehdoille. Kaikki ei aina mene perinteisen "mies, kaksi lasta, omakotitalo ja koira" -ihanteen mukaan. On myös vaihtoehtoja.

---

Muistan erään kerran viimeiseltä opiskeluvuodeltani. Olin yksin kotona, kämppäkaverini oli hengailemassa poikaystävänsä kanssa, ja minä ilmeisesti vapaalla (tai aikomuksenani tehdä opinnäytetyötä). Olin asettanut pyykinkuivaustelineen eteiseen ja ripustelin sille vasta pestyjä pyykkejä. Aurinko pilkisti pilvien raosta ja sai juuri minun huoneeni sekä keittiön kesäisen lämpimiksi. Kohta voisi lähteä käymään lenkillä läheisessä puistossa, jossa kävin oikeastaan päivittäin. Lempipaikkojani.
Radio oli päällä taustalla, ja olin kuuntelemassa keskusteluohjelmaa Radio Deiltä. Siinä haastateltiin erästä naista, mutta en enää muista tilanteesta muuta kuin sen, että yhtäkkiä olin jähmettynyt paikoilleni häntä kuunnellessani. Sydäntä puristi, kurkkua kuristi ja tuntui ikävältä. Nainen puhui siitä, kuinka he olivat jääneet miehensä kanssa lapsettomiksi, ja monen monituisen sumussa vietetyn vuoden jälkeen he olivat päässeet yli tuon kriisin. Hän kuvaili myös sitä rauhaa ja luottamusta, värien syvyyttä ja keveyttä, joka oli tullut heidän elämäänsä.
Miksi minua sitten ahdisti? Nuohan olivat ihania asioita.
Sammutin radion, sillä en pystynyt kuuntelemaan ohjelmaa enää. Jatkoin pyykkien ripustamista.
Jostain syystä tunsin, että aihe liippasi liian läheltä, vaikka tuossa vaiheessa emme olleet vielä edes naimisissa. Aihe tuntui liian kipeältä. Ei se voisi koskea meitä. Ei. Ja vaikka koskisikin, niin sellaista ratkaisua ei olisikaan, että "sitten me lopulta löysimme rauhan, vaikka emme saaneet lasta". Ei, me emme jäisi lapsettomiksi, emme voisi. Meistä oli tarkoitus tulla lapsiperhe.
Miten lähelle tuo aihe lopulta osuikaan...

---

Huomisaamuna saamme kuulla loppuviikon aikatauluista. Joka tapauksessa luultavasti kolmen viikon päästä tiedämme, kuinka tällä kierroksella on käynyt. Malttamaton mieleni haluaisi päästä jo asioissa eteenpäin. Elämään vielä täydemmin sitä elämää, joka minulla on. Todennäköisesti osa tästä olosta on myös suojelukeinoa; en halua elätellä liian suuria toiveita, jotta en tipahda liian korkealta. Keskityn mieluummin siihen hyvään, jota olen saanut niin paljon.
Mielessä pyörii ajoittain myös sellainen hassu kysymys, että onko lapsettomuushoidoista ja lapsen saamisesta tullut lapsen saamista isompi asia? Ei varmasti, ja ehkä ajatukset väistämättä ovat nyt enemmän hoidoissa ja toiveessa kuin itse lapsiperhearjessa. Olemme lakanneet jo kauan sitten miettimästä kestovaippoja, Mam-pulloja, imetystä, vauvan vaatteita ja muiden tarvikkeiden hankkimista. Se huone, jota niin kauan pidimme tulevana lastenhuoneena, on jo aikaa sitten muutettu vierashuone-harrastushuoneeksi. Ehkä kaikki tämä on ihan itsensä suojelemista vain.

Palaan hetkeksi omiin maailman seikkailuihini. Namaste, Nepal!