Sain äsken idean imuroidessani huushollia ja esittäessäni kelpo emäntää. Siis sellaista moniosaajaa, kuten äitini, tätini ja mummoni. Tai sitten vain yritin olla jotenkuten tehokas, sillä samaan aikaan "tytöt", kuten naapurini heitä kutsuu, ahersivat kuistin aitamme parissa. Ja vain naapurin ansiosta. Hihat heilumaan vain.
Moniosaajaksi minua kutsuttiin tänään töissäkin kertoessani kokemuksistani "vierailla" osastoilla. Tuntuu ihan hullulta, että minusta muka puhutaan. Samoihin aikoihin olen kuitenkin toisen kollegan vuoksi käynyt "jäähyllä" ulkona, kun alkoi niin kovasti kiehuttamaan piikittelyt ja muu epäasiallinen käytös. En oikeastaan viitsi edes mennä noihin tarkemmin, sillä huomaan, että juttu vain ryöpsähtäisi, kuten se niin helposti käy.
Jostain syystä olen ollut yhtä kiehuvaa pataa koko tyttö. On kiukuttanut ja ärsyttänyt niin, että olen melkein ollut kaivamassa verta nenästäni, kun olen mennyt pitämään (mielestäni) asiallisesti puoliani. Toisaalta olen tänään huomannut jotain asiaa lieventäviä ja helpottavia juttuja. Ehkä minusta huomataan, etten olekaan mikään kiltti pieni tyttö, vaikka päälle päin saattaa siltä näyttääkin.
No nyt se meinaa alkaa taas. Lähden kohta lenkille, niin voin pauhata jyrinät sinne. Mutta kun.
En ole vähään aikaan kirjoitellut, sillä koen, että olen viime aikoina sen lisäksi, että olen nauttinut aivan älyttömästi ystävien kanssa vietetyistä ajoista, niin olen myös ollut aika kiukkuinen. Ja tuntuu hurjan tylsältä jauhaa samaa paskaa tänne, vaikka purkupaikkahan tämän pitäisi olla. Ehkä se johtuu myös saamistani ihanista ja ilostuttavista kommenteista ja lyhyistä keskusteluista, ja siksi tuntuisi jotenkin kurjalta heittää nyt tällaista kehiin.
Tai ehkä tämä on sittenkin vain menneen viikon summa. Vauvat ovat olleet paljon myös mielessä, mutta juhlatunnelmissa. On juhlittu jopa kahdesti samaa tulevaa äitiä ja synttärisankaria yllättäen niin, että itsekin olen ollut aivan sydän pakahtumaisillani ja kyyneleet silmissä. Että osasi olla ihania hetkiä. Huomaan kuitenkin itselleni rakentuneen jonkinlaisen kilven. Joo, puhetta oli paljon vauvoista, synnytyksestä, vauvan hoidosta ja vanhemmuudesta. Isohan se vauvamasu jo oli, ja kokoakin muun muassa veikkailtiin lankojen avulla. Mutta ei se päässyt enää iholle. Minusta tuli sairaanhoitaja. Suojakuori. Toisaalta aika surullista, mutta nyt on näin.
Mutta siihen en keksinyt suojakuorta, miten reagoida innoissaan ja suojelevasti toimivaan tulevaan isään ja tuleviin isovanhempiin. Totta kai tapaan tällaisiakin töissäni, mutta silti aika harvoin ja noin kotoisissa tunnelmissa. Ehkä ne ovat ennenkin olleet minulle heikkoja kohtia.
Niin se kuningasidea, melkein unohdin sen jo.
Olen miettinyt, että mitäs tämä elämä nyt sitten oikein on, kun se on tällaiseksi päätynyt, enkä osaa pihaakaan laittaa. Hirmuisesti minulla olisi haaveita siitä, millainen haluaisin olla: kätevä käsistäni, tekevä, osaava ja ahkera. Sitten tajusin tuossa imurinvarressa huitoessani: mitä se oikeastaan tarkoittaa? Eli kuten opiskelujen harjoittelujaksoilla tehtiin: pilko tavoitteet pienemmiksi. Mitä tarkoittaa "kädentaitojen oppiminen"? Kanyylin laitto, haavahoito, tikkien poisto, inhaloitavan lääkkeen antaminen, vaipan vaihto. Entä omassa elämässäni? Tällä hetkellä ajankohtaisesti laatikkokasvimaan laitto, etukuistin maalaus, pyörän huolto, vierashuoneen laitto (= taulun etsiminen ja sen naulaaminen seinälle), säilytyslaatikoiden hankkiminen ja turhan tavaran pois laittaminen. Miten tavoitteisiin päästään? Seuraa, tee, kysy neuvoa, toistoa, toistoa, toistoa. Vaihda eri ikäisten lasten vaippoja. Harjoittele kanyylin laittoa aina, kun mahdollista. Rohkeasti vain yrittämään, ei se tieto ja taito päähän taivaalta tipahda. Ja samoin: hankkiudu kauppaan, osta lautaa, kaiva kuoppa ja heitä laudat sinne ja vähän multaa (ehkä vähän muutakin :D).
Ei "jossain vaiheessa", vaan "keskiviikkona".
Ja nyt lähden juoksemaan. Johan tämäkin helpotti.
Senkin suorittaja, mutta minkäs teet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti